Parempi kuunnella kuin puhua

Viime kesänä kirjoitin blogissani, että tekstit elävät hyvin vuosien kuluttavasta vaikutuksesta huolimatta. Moni asia on aina vaan ajankohtainen. Tässä tuntuu, että kunnioitus ja arvostus vähenevät yhä enemmän ja kiihtyvää vauhtia. Blogi löytyy tuolta aiemmin nimellä Kunnioitus ja arvostus, katoavia luonnonvaroja.

Pohdin arvostukselle löytyvät synonyymeinä mm. pieteetti, kunnioitus, suosionosoitus, respekti. Viimeinen on hieno ilmaisu sekin, mutta luonteeltaan – minun suuhuni kuitenkin vieraampi. Olen käyttänyt sitä viimeksi eräässä luokkatilanteessa, jossa pari oppilasta puhui keskenään. Pyysin heitä ottamaan huomioon sen, että olen valmistautunut tilanteeseen, tekeväni työtäni ja osoittamaan vähän respektiä. Silloin sanalla oli vaikutuksensa.

Eduskuntavaaleissa kukin puolue pyrkii saamaan mahdollisimman suuren kannatuksen. Vuodet kultaavat muistoja, mutta kuvittelen ennen vaalikampanjoinnin olleen asiallisempa. Kaikin osin näin ei ole ollut, onhan meillä eri lailla ajattelevia pyritty kyöräämään rajan taakse Neuvostoliittoon ja toisaalta maamme historiaan kuuluu myös sisällissota, kansalaissota. Aikajana itsellä on muutamissa viime vaaleissa, joissa kehitys on mennyt mielestäni huomnompaan suuntaan.

”Terhokotiin tommoset/ Ei sinusta, Eero, ole hyötyä kenellekään/ Ei ole hyötyä Suomelle Eerosta”. Tuossa muutamia kommentteja ehdokas Pirttijärvestä. Jokainen saa ajatella toisesta mitä tahansa, näinhän se on. Mutta toisen, toisen tekemisen ja olemisen kunnioittaminen on tärkeä lähtökohta. Maanantaina ilmestyneessä KMV- lehden haastattelussa totesin maahanmuuttokysymyksestä ”kohtele maahanmuuttajia niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan, jos olisit maahanmuuttaja”. Sama koskee suhteessa kaikkiin ihmisiin eli tokko kukaan ihastuu siitä, että häntä haukutaan systemaattisesti. Vastakysymyksenä joku voi sanoa, että ehdokkaana alistuu arvostelulle. Niin, mutta aina on raja jossain.

Luin aamulla 23.3.2019 jutun jalkapalloilija Perparim Hetemajsta Helsingin Sanomista, suosittelen. Hetemajlta kysytään myös rasismista. Kysyttäessä asiasta Hetemaj toteaa, että ”… aina on ollut tyhmiä ihmisiä, mutta nykyään sosiaalisessa mediassa niihin vain törmää enemmän. Se on haittapuoli siinä. Olen itsekin sortunut siihen Hakkarais-tapaukseen”. Hetemajn kommentti, uhkaus Teuvo Hakkaraisen lausunnoista eteni 2011 valtakunnansyyttäjälle, joka päätti ettei hän pyydä esitutkintaa. Myöhemmin haastattelussa Hetemaj kertoo isästään, kuinka tämä on sanonut , että on parempi kuunnella kuin puhua. Mietin hänen kommenttiaan ”puhun nykyään vähemmän kuin ennen”. Tuo kuulostaa hyvältä, ajattelen itse, että kuuntelen nemmän, puhun vähemmän ja harkitummin.

Olen nähnyt monenlaisia vaalimainoksia, nyt korostuvat isänmaallisuuden teemat. Kiekkopelissä näin mainoksen, jossa todettiin ” I love Suomi”. Niin minäkin. Tuo haastattelu päätyy Hetemajn toteamukseen, ”Ei isänmaallisuus tarkoita, että olisi jotain muuta vastaan”. Ajattelen samoin.

Toivottavasti tuo linkki aukeaa teille, Ari Virtasen kirjoittama juttu on hieno.

https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006044828.html

Aatteet ja arvot – liikkeessä vai ei

Arvot muuttuvat ja aatteiden merkitys on muuttunut. Toisia aatteita on tullut, toiset ovat menneet. Ehkä ne eivät ole olleet riittävän kestäviä. Aate, poliittinen ajatusrakennelma on vahva, jos se pystyy muuttumaan ja mukautumaan maailman muutokseen säilyttäen kuitenkin keskeisiä palasia alkuperäisestä sanomastaan, perustastaan ja arvoistaan. Tuollaisia pohjapalasia ovat toisen ihmisen kunnioittaminen ja toisista välittäminen.

Mietin muutoksia omalta kohdaltani. Politiikka on kulkenut elämässäni monella tavalla ja olen säilyttänyt vanhalla jaolla vasemmistolaisen ajattelumaailmani. Ei se häviä, mutta muutaman pohdinnan ja esimerkin kautta tuon esille muutoksia, niin hyviä kuin niitä jotka minua huolettavat.

Lapsuudessani ideologiset kahtiajaot olivat vielä vahvoja, vaikka lapsuuteni sijoittui pääasiassa 1960- luvulle.  Puhun myös urheilun kautta. ”Oma jalkapalloseura” oli kaupungin toisella laidalla, matkaa oli muutama kilometri. ”Porvariseura” pelasi puolen kilometrin päässä, sinne sain mennä eli ideologia ei estänyt urheiluharrastustani.

Tuollaiset jaottelut ovat kohtuullisen paljon hävinneet, urheilu on harrastajatasolla urheilua ja liikuntaa, seuran järjestötaustalla ei vastaavalla tavalla ole merkitystä kuin joskus ennen.

Politiikka ja siihen liittyvät jaottelut ovat kulkeneet pohdinnassani mukana. Asia jota olen miettinyt, on demokratian muuttuminen. Vai onko se muuttunut? Mitkä asiat nykyisin politiikan teossa vaikuttavat? Ovatko ne suuremman linjat, aatteet ja pohdinnat mikä vaikutus erilaisilla ratkaisuilla on yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen? Vai ovatko ne tässä ja nyt mielikuvat miten joku asia vaikuttaa todennäköisesti äänestävien henkilökohtaiseen elämään.

Pohdin kuinka paljon on muuttunut vai onko mikään muuttunut. Ajatukset ja arvot, ideologiat näyttävät kiertävän samaa rataa. Tietyt asiat unohdetaan, mutta ne palavat kärjistyneenä tai ainakin muotoaan muuttaneina, uskoo niin tai ei.

Miten menisin tästä aiheesta ja pohdinnasta eteenpäin? Ajattelen, että näistä ajatusten ja arvojen muutoksista voisi tehdä lisää tutkimusta, vaikka sitä jo onkin. Onko joku kerännyt tarinoita kaltaisteni mietteistä vuosikymmenien varrelta ja jos ei, olisiko se huono idea?

Otsikkoon lopuksi palatakseni, ovat ne liikkeessä, pakko niiden on olla. Aina sitä ei vain ymmärrä, sitä jämähtää ympäröivään maailman kuten minä tein. Ja vaikka palataan entiseen, sekin tapahtuu muutoksen kautta.

 

Kevyttä ja vähemmän kevyttä

Minulla on lukuisia kavereita, jotka eivät ymmärrä kiinnostustani urheiluun. Se ei ole heidän mielestään tärkeätä, merkityksellistä. Kuitenkin esim. jalkapallo on monelle kuin uskonto, se on elämän tärkein asia. Jalkapallon varjolla on myös sodittu.

Jalkapallosodaksi tai 100-tuntiseksi sodaksi nimitetään El Salvadorin ja Hondurasin välistä viisipäiväistä sotaa vuonna 1969. Maiden väliset kireät suhteet heijastuivat mellakointina jalkapallon MM-kilpailujen karsintaotteluiden yhteydessä, mutta sodan pääsyynä eivät olleet jalkapallo-ottelut, kuten populaarimyytti esittää. Otteluilla saattoi kuitenkin olla ratkaiseva merkitys maiden välien kiristymisessä. Usein sotien syyt ovat pitkällä ja syvällä, mutta joku asia on se, mihin sodan syttyminen liitetään. Tässä se oli jalkapallo-ottelu.

Hollannissa on tiettyyn aikaan syntynyt tuhansia poikia, joiden nimi on ollut Jari Litmasen mukaan Jari. Koetin etsiä netistä, mutta en löytänyt vahvistusta muistikuvalleni, että joku jalkapallohullu on laittanut Englannissa lapsensa etunimeksi suosikkijoukkueensa aloituskokoonpanon pelaajien etunimet. Kaikkea sattuu.

Kaivoin uutisen Suomen edellisen jääkiekon aikuisten maailmanmestaruuden ajoilta. Uutisessa Christer Holm Haaparannan poliisin tilannekeskuksesta toteaa, että onneksi Suomella ei ole tapana ottaa MM-kultaa kovin usein. Tuolloin 2011 jääkiekon maailmanmestaruutta Ruotsin puolelle juhlimaan lähteneet suomalaisfanit aiheuttivat pahoja järjestyshäiriöitä Haaparannassa. Expressen-lehden mukaan Haaparanta muistutti sotatannerta. Poliisin tietoon tuli useita tappeluita, pahoinpitelyitä ja yksi yliajo. Paheksuntaa herätti myös useiden Ruotsin lippujen polttaminen.

Itse olen kiinnostunut urheilusta, ehkä olen urheiluhullu. Mutta ei se urheilu nyt elämää suurempi asia ole. Olen tottunut joukkueurheilussa kannattamaan joukkueita, jotka pääsääntöisesti eivät ole tottuneet voittamaan sarjojaan. Olen kiertänyt katsomassa jalkapalloa ja jääkiekkoa eri puolilla Suomea, usein myös alempien sarjatasojen pelejä. Ulkomailla en ole käynyt kovin usein pelejä katsomassa, toistaiseksi. Joukkuepeleissä olen loppujen lopuksi oppinut hyväksymään sen itsestäänselvyyden, että parempi on se, joka tekee enemmän maaleja tai pisteitä. Ja se joukkue on myös tulosurheilun logiikan mukaan voittaja.

Salaliittoteoriat liittyvät peleihin ja lajeihin, joissa on tuomareita mukana. Nyt sekä Ruotsin että Kanadan joukkueet ovat todenneet, että he olivat parempia kuin Suomi, mutta tuomarit ratkaisivat pelin. Ne suosivat heidän mukaansa Suomea, koska turnaus pelataan Suomessa. Niin, omien suosikkijoukkueitteni kohdalla olen useasti miettinyt samoin eli että tuomarit sortavat, mutta pikkuhiljaa ja usean protestoinnin kautta olen oppinut, että häviön syynä on ollut se yksinkertainen syy, että toinen teki enemmän maaleja. Siis se oli parempi. Kanadalaiset toteavat vielä, että odottakaa ensi vuonna, kun pelataan Kanadassa. Niin, se on siis kotijoukkue. No jos he voittavat, he olivat paras. Piste.

Suomi pelaa illalla nuorten maailmanmestaruudesta. Kävi miten kävi, toivottavasti ei tapella eikä poltella lippuja. Itkeä saa, sillä onhan urheilu tärkeä ja vakava asia, mutta ei elämää suurempi.

Vahingossa tarkoituksella – ajatuksia politiikasta ja urheilusta

Viime kuukausien kirjoittelussa ja mielipiteiden esille tuonnissa facebook on saanut keskeisen roolin. Moni kirjoittaa aikajanallaan kovia juttuja, joskus niitä vähätellään jälkikäteen vetoamalla siihen, että nehän on vain siellä facebookissa. Mutta siitä tosiasiasta, että ne ovat tekijänsä julkaistuja mielipiteitä, ei päästä mihinkään.

Sattuma on noussut myös keskeiseksi ilmaisuksi puhuttaessa kirjoituksista ja tapahtumista. Porilaisen kansanedustajan Laura Huhtasaaren kohdalla taitettiin peistä, oliko hän joutunut äärioikeistolaiseen facebook- ryhmään muiden liittämänä vai oliko kyse hänen omasta liittymisestään. Se että ilmeisesti sinne ei pääse kuin itse liittymällä, jäi sivuseikaksi. Joka tapauksessa ryhmästä, jossa ei halua olla, pääsee yksinkertaisesti pois. Näin olisin itse toiminut.

Toinen tilanne sattuman kanssa oli Olli Immosen kohdalla hänen mukana olonsa äärioikeistolaisen ryhmän kanssa samassa kuvassa. Se, että on natsihenkisen porukan kanssa sattumalta samassa kuvassa ei tee ketään natsiksi. Sattumaksi asiaa selvitettiin, kuvassa mukana oleminen oli myös vahinko. Niin, vahinkoja on monenlaisia.

Itse olen kirjoitellut täällä ja facebookissa. Joskus olen miettinyt, kirjoitanko jälkimmäiseen liian usein. Välillä olen sitä mieltä, sillä tuntuu myös että ihmiset eivät kiinnostu, ainakaan minun jutuistani, jos niitä tulee 3 – 4 päivässä. Toisaalta; jos asiaa on, miksi en toisi niitä julki. Toinen seikka on se, että jaan usein toisten tekstejä ja lisään päivitykseen omia ajatuksiani. Omasta mielestäni se on toimiva juttu. Näin tulee esille tärkeitä kantoja höystettynä perustelullani miksi niitä kannattaa muidenkin lukea. Viime aikoina olen linkannut Eriarvoisuusvaraston ja sieltä Juho Saaren päivityksiä Jutut ovat täyttä asiaa, minun mielestäni.

Tämän sivuston ja blogin ylläpitämistä olen miettinyt vaalien jälkeen monta kertaa. Edelleen koen asian tärkeäksi ja kun on löytynyt väylä tuoda esille omia mietteitään, miksi en sitä jatkaisi. Tavoitettavuus ei ole ollut kovin suurta, mutta en ole Li Andersson, Jyrki Kasvi tai Olli Immonen, joilla lienee tuhansien seuraajien joukot. Olennaista minulle on siis se, että saa sanoa.

Ja sitten palaan otsikkoon. Aikanaan Englannin liigan jalkapallopelit näytettiin Suomessa television kakkoskanavalta. Mielestäni niiden yhteydessä joskus oli kommentaattorina Ilveksen nykyinen valmentaja Keith Armstorng. Myös silloin yleisiä olivat kovat taklaukset, joiden jälkeen taklaaja levittelee anteeksipyydellen käsiä selittäen, että se oli vahinko. Armstrong totesi, että kyse on toiminnasta ”accidentally on purpose”, halutaan tehdä jotakin mutta ollaan kuin ei niin tehtäisi.

Sama näyttää olevan käytäntö suomalaisessa politiikassa, tehdään jotakin mutta ollaan niin kuin ei oltaisi tehty tai haluttu tehdä. Hankalammaksi, myös huvittavammaksi asian tekee, että joku toinen selittää että ei se oikeastaan tuota tarkoittanut.