Parempi kuunnella kuin puhua

Viime kesänä kirjoitin blogissani, että tekstit elävät hyvin vuosien kuluttavasta vaikutuksesta huolimatta. Moni asia on aina vaan ajankohtainen. Tässä tuntuu, että kunnioitus ja arvostus vähenevät yhä enemmän ja kiihtyvää vauhtia. Blogi löytyy tuolta aiemmin nimellä Kunnioitus ja arvostus, katoavia luonnonvaroja.

Pohdin arvostukselle löytyvät synonyymeinä mm. pieteetti, kunnioitus, suosionosoitus, respekti. Viimeinen on hieno ilmaisu sekin, mutta luonteeltaan – minun suuhuni kuitenkin vieraampi. Olen käyttänyt sitä viimeksi eräässä luokkatilanteessa, jossa pari oppilasta puhui keskenään. Pyysin heitä ottamaan huomioon sen, että olen valmistautunut tilanteeseen, tekeväni työtäni ja osoittamaan vähän respektiä. Silloin sanalla oli vaikutuksensa.

Eduskuntavaaleissa kukin puolue pyrkii saamaan mahdollisimman suuren kannatuksen. Vuodet kultaavat muistoja, mutta kuvittelen ennen vaalikampanjoinnin olleen asiallisempa. Kaikin osin näin ei ole ollut, onhan meillä eri lailla ajattelevia pyritty kyöräämään rajan taakse Neuvostoliittoon ja toisaalta maamme historiaan kuuluu myös sisällissota, kansalaissota. Aikajana itsellä on muutamissa viime vaaleissa, joissa kehitys on mennyt mielestäni huomnompaan suuntaan.

”Terhokotiin tommoset/ Ei sinusta, Eero, ole hyötyä kenellekään/ Ei ole hyötyä Suomelle Eerosta”. Tuossa muutamia kommentteja ehdokas Pirttijärvestä. Jokainen saa ajatella toisesta mitä tahansa, näinhän se on. Mutta toisen, toisen tekemisen ja olemisen kunnioittaminen on tärkeä lähtökohta. Maanantaina ilmestyneessä KMV- lehden haastattelussa totesin maahanmuuttokysymyksestä ”kohtele maahanmuuttajia niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan, jos olisit maahanmuuttaja”. Sama koskee suhteessa kaikkiin ihmisiin eli tokko kukaan ihastuu siitä, että häntä haukutaan systemaattisesti. Vastakysymyksenä joku voi sanoa, että ehdokkaana alistuu arvostelulle. Niin, mutta aina on raja jossain.

Luin aamulla 23.3.2019 jutun jalkapalloilija Perparim Hetemajsta Helsingin Sanomista, suosittelen. Hetemajlta kysytään myös rasismista. Kysyttäessä asiasta Hetemaj toteaa, että ”… aina on ollut tyhmiä ihmisiä, mutta nykyään sosiaalisessa mediassa niihin vain törmää enemmän. Se on haittapuoli siinä. Olen itsekin sortunut siihen Hakkarais-tapaukseen”. Hetemajn kommentti, uhkaus Teuvo Hakkaraisen lausunnoista eteni 2011 valtakunnansyyttäjälle, joka päätti ettei hän pyydä esitutkintaa. Myöhemmin haastattelussa Hetemaj kertoo isästään, kuinka tämä on sanonut , että on parempi kuunnella kuin puhua. Mietin hänen kommenttiaan ”puhun nykyään vähemmän kuin ennen”. Tuo kuulostaa hyvältä, ajattelen itse, että kuuntelen nemmän, puhun vähemmän ja harkitummin.

Olen nähnyt monenlaisia vaalimainoksia, nyt korostuvat isänmaallisuuden teemat. Kiekkopelissä näin mainoksen, jossa todettiin ” I love Suomi”. Niin minäkin. Tuo haastattelu päätyy Hetemajn toteamukseen, ”Ei isänmaallisuus tarkoita, että olisi jotain muuta vastaan”. Ajattelen samoin.

Toivottavasti tuo linkki aukeaa teille, Ari Virtasen kirjoittama juttu on hieno.

https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006044828.html

Mainokset

Kankeata ajattelua

Luin viikonloppuna Petri Laukan kirjan Pieni kansa pyristeli – Sata tarinaa itsenäisestä Suomesta. Suosittelen, vakava ja samalla erittäin hauska kirja ja erilainen lähestyminen itsenäisen Suomen historiaan. Otsikko ei viittaa kirjaan vaan omaan ajatteluun. Tunnustan edelleen, että en osannut esim. ennakoida sosialististen valtioiden murenemista, kuten lähes ”kaikki muut” tuntuvat osanneen. Siis tuo oli taholtani kankeaa ajattelua. Poimin kolme tarinaa entisistä sosialistisista valtioista,  ne ovat omakohtaisia sivuamisia. Tuon järjestelmän toimiessa kävin aikanaan kerran DDR:ssä, en muualla.

I Neuvostoliitto

Joskus 1970- luvun lopulla Jyväskylässä kävi neuvostoliittolainen valtuuskunta. Koetin olla yhtenä isännistä hyvin ystävällinen. Juttelin, tietysti tulkkien välityksellä. Kieltä en osannut tuolloin, en osaa vieläkään.

Saunoin porukan kanssa, ja tunnelma oli nähdäkseni hyvä. Ihmiset lähtivät pois ja itselläni jäi hyvä mieli. Sain seuraavana päivänä yhdeltä isäntäporukkaamme kuuluvalta palautetta, että olin käyttäytynyt epäasiallisesti. Kysyin miten, en tiedostanut. En jättänyt vastaamatta mihinkään, en kertonut huonoja vitsejä.

Vastaus oli, että en ollut nauttinut tarjottuja ryyppyjä. Olin toiminut kankeasti, ajatellut vain omalla tavallani, hänen mielestään olin ollut epäystävällinen, en kunnioittanut heidän ystävällisyyttään. En usko, että vieraille jäi käyttäytymisestäni huonoa kuvaa, mutta jos jäi, pahoittelen. Teen sen nyt, noin 40 vuotta myöhässä.

II Puola

Petri Laukka kuvailee kirjassaan suomettumista, mutta samalla myös osan suomalaisista itsetuntoa hivellyttä ajattelua kuinka me olemme Euroopan amerikkalaisin maa. Epäselväksi on jäänyt, oliko tuo saksalaisen kollegan kirjailija Veijo Merelle v. 1969 kertoma vertaus suomettumiseen liittyvää ironiaa vai mitä. Esimerkkejä tuosta amerikkalaisuudesta olivat mm. nuorten pukeutuminen ja musiikki, tämä diinareitten aikana joskus 1970- luvulla.

Jyväskylässä kävi yliopistolla ja samalla uskoakseni myös ylioppilaskunnalla valtuuskuntia monesta suunnasta. Yksi, jonka muistan, oli Puolasta. Sen ryhmän kanssa en ollut missään tekemisissä, näin kaverit vain kävelemässä kampuksella. Ajankohta oli joskus 1980- luvun alussa, tuolloin Solidaarisuus- liike oli vahvoilla, kuten se oli pitkään ja sillä oli Puolaakin laajempi vaikutus kehitykseen sosialistimaissa, näin uskon. Uskon näin jälkikäteen.

Mutta niihin miehiin, heillä oli cowboy- hatut päässä ja bootsit jalassa, rinnassa Solidaarisuus- pinssi. Itselle tuli tuolloin mielikuva, että nuo miehet olivat amerikkalaisempia kuin amerikkalaiset itse. Mielikuvat syntyvät helposti.

III DDR

Kävin kavereideni kanssa DDR:ssä 1980- luvun alussa. Mielikuvia  ja virheellistä ajattelua oli minulla, byrokraattista ajattelua toisessa päässä. Menomatkalla saimme laivassa viisumit ja reissu sujui hienosti, lähes loppuun saakka.

Paluumatkalla minulta kysyttiin paluumatkan viisumia, pientä paperilappua. Kerroin, että en ollut saanut sitä. No sehän oli vale, olin toki saanut. Mutta ajattelin, että tullimies antaa uuden lipukkeen ja se on siinä. Mutta ei. Hän pyysi minut pois junasta ja aloin tuskaisesti penkomaan laukkuani, josko lappu olisi siellä. Näin sieluni silmin ystäväni junassa, he olivat matkalla kotiin Suomeen. Itse istuisin odottamassa suurlähetystön kaveria, joka pelastaisi minut. Onneksi löysin lapun ja tunnelma keventyi ja mies kehui suomalaisia hiihtäjiä. Hän teki työtään, ohjeiden mukaan, minä yritin selvitä mahdollisimman helpolla.

Tarpeettomana pidin sitä, että rajasotilaat kulkivat asemalla koko junan mitan koirien kanssa ja koirat haistelivat kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paikat junan alta. Sillä kerralla ei ketään löytynyt, mutta ilmeisesti Ruotsiin yrittäjiä oli ollut, koska nytkin oltiin noin tarkkoja. Älytöntä tuo touhu oli, mutta lopun merkkejä en silloin asiassa osannut nähdä.

IV Lopuksi

Nuo olivat omia tarinoitani vuosien takaa. Kaikenlaista sitä on tullut nähtyä. Mietin, että pitää kysyä ja kirjata juttuja ylös. Esimerkiksi omien vanhempieni kertomista ja kokemista asioista on jäänyt mielenkiintoisia ja tärkeitä juttuja unholaan, kun en ole niitä hoksannut tarkistaa ja varmistaa. Ne olisivat heidän tarinoitaan itsenäisen Suomen alkutaipaleelta ja keski-iästä.