Kiertoliittymässä

Olen ehdokkaana tulevissa eduskuntavaaleissa, yritys on toinen kerta. Edellisten vaalien yhteydessä Ylen kuvaamassa vaalivideossa arvioin seuraavan nelivuotiskauden aikana suurimmaksi turvallisuusuhkaksi eriarvoisuuden lisääntymisen. Arvio ei ollut huono, eriarvoistumisesta puhutaan näiden vaalien yhteydessä yhtenä keskeisenä teemana.

Vaalikamppailu tuo mieleen kiertoliittymän. Moni ajaa kiertoliittymään turhan kovaa vauhtia, periaatteessa etuajo-oikeutettujen täytyy jäädä odottamaan, kun huomaa kaverin tulevan edelliseen sisääntuloon niin lujaa vauhtia, että ei ehtisi jaloista pois. Vaalimainonnassa ja samalla vaalikamppailussa sekä rahalla että röyhkeydellä päästään pitkälle. Tien sivut ovat täynnä isoja mainoksia, toisiin naamoihin törmää toistuvasti kaikkialla. Ne jäävät mieleen, siihen pyritään. Iskulauseet ovat vetoavia, usein yksinkertaistavia. Myös vaalitentit rakentuvat yksinkertaistuksilla. Yhteiskunnalliset ongelmat ovat monimutkaisia, niihin ei tosiasiassa ole yksinkertaisia syitä tai vastauksia. Mutta, riittää kun saa kasvonsa ja vetävän lauseen tarttumaan ihmisten mieleen.

Teen töitä sosiaalityöntekijänä, jossa tehtävässä näkyy yhteiskunnan ongelmia ikähaarukan päästä päähän. Köyhyys, terveysongelmat, alueellinen eriarvoistuminen niin maan sisällä kuin eri kunnissa näkyy selkeänä. Asioihin voi vaikuttaa poliittisilla päätöksillä, ero toimintoihin resursoimalla. Varhaiskasvatus ja koulutus, vammaispalvelut, lastensuojelu, päihde- ja mielenterveyspalvelut, sosiaaliturva, vanhustenhoito jne., asioita, joihin tulee kiinnittää ja panostaa jatkossa enemmän. Se että nuo ovat listalla ja joku jää pois, ei tarkoita, että muut olisivat merkityksettömiä.

Nuo maksavat, mistä olet valmis leikkaamaan, jotta nuo saadaan hoidettua, minulta kysytään. Tarvitseeko leikata, on toinen kysymys. Hoitamattomana nuo asiat maksavat, usein paljon enemmän kuin niiden hoito. Toisaalta, verokannan laajentaminen on mahdollista. Harmaan talouden merkityksestä on käyty tiukkaa keskustelua. Suomalaisten harmaata taloutta torjuvien viranomaisten yhteishankkeessa käytiin kattavasti läpi arvioita harmaan talouden koosta: tulosten haarukka oli 5,5–17 prosenttia suhteessa bkt:hen. Arviohaarukan alin luku oli saatu eduskunnan teettämässä tutkimuksessa, jonka mukaan harmaan talouden määrä Suomessa olisi 10–14 miljardia euroa. Kansantuotteeseen suhteutettuna tämä vastaisi 5,5–7,5 prosenttia bkt:sta ja merkitsisi neljän kuuden miljardin euron vuotuisia vero- ja maksutulojen menetyksiä. Toiset pitävät tuota arvioita älyttömänä, se on lähtenyt halusta nähdä harmaa talous isona ongelmana, Kuitenkin, harmaan talouden kitkemisestä löytyy taloudellista pohjaa asioiden hoitamiseen.

Äänioikeus on tärkeä oikeus, itse koen sen myös velvollisuudeksi. Kun olen ehdolla, tarjoan muille yhden mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin. Äänestämällä minä voin vaikuttaa tulevan eduskunnan kokoonpanoon ja samalla harjoitettavan politiikan sisältöön. Toisista välittäminen, huolenpito ovat minulle tärkeitä asioita. Viime vuosien politiikassa välittäminen on jäänyt vähemmälle painoarvolle. Se on heijastumaa yleisestä arvoilmastosta, on menty vahvemman oikeudella. Ei ole jääty kovasti suremaan, jos toiset ovat jääneet jalkoihin. On puhuttu maan edusta, joka on ollut tärkein.

Niin tärkeä, että köyhyys on lisääntynyt, tulo- ja terveyserot ovat lisääntyneet. Maan etu ei ole ollut kaikkien etu. Ja ratkaisut ovat olleet meidän suomalaisten poliitikkojen tekemiä. Vaaleissa tehdään muutos.

Viikon saldoa

Viimeisen viikon aikana olen jälleen kirjoitellut paljon: lausuntoja, kommentteja, muistioita ja päivityksiä sosiaaliseen mediaan. Kirjoitustaitoa minulla on jonkin verran jäljellä, sanavarasto on vielä kohtuullinen ja kieliopin osaaminen käytäntöön soveltaen on todennäköisesti kohtuullista. Pahimmat kirjoitusvirheet saan paikattua, koska tekstin voi lukea uudelleen ja uudelleen myös siellä, missä sen on verkossa julkaissut.

Viikonvaihteessa olen lukenut, kuinka tutkijat ovat huolissaan lukutaidon hukkumisesta Suomessa. Ylen sivuilla julkaistun Sanna Vilkmanin jutun mukaan suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin. Sanavarasto surkastuu: omalla ajallaan lukeva 17-vuotias hallitsee 50 000–70 000 sanaa; nuori, joka ei lue, vain runsaat 15 000. Alle puolet yli kymmenvuotiaista lukee kirjoja vähintään kerran viikossa. Tutkittu tieto lukuhalujen katoamisesta on niukkaa ja repaleista. Ilmeisin syypää ei ehkä olekaan se lukutaidon pahimmaksi viholliseksi oletettu eli netti. Jutussa todetaan, että kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nykyinen teknologia mahdollistaa hyvin erilaisten keinojen hyödyntämisen. Siitä hyötyvät myös ne, joille kirjoitetun tekstin lukeminen on vaikeaa.

Ylen toimittaja Pasi Peiponen jatkaa samasta asiasta, otsikolla Näkökulma: Lukutaidoton kunnan elätti. Yhdistellessään tutkimuksia Peiponen toteaa, että lukutaidon taso on heikentynyt eniten huono-osaisimpien perheiden lapsilla. Hyväosaisissa perheissä lukutaidon taso sen sijaan on pysynyt yleensä erinomaisena.
Onko kuten Peiponen miettii meille syntymässä on uusi kahtiajako yhteiskunnassa: toimeentulevat ja lukutaitoiset, köyhät ja uuslukutaidottomat. Hän toteaa, että yhteiskunnassa asiaa ei ole otettu vakavasti. Luku- ja kirjoitustaitoa pidetään Suomessa niin itsestäänselvyytenä, että opettajien ja tutkijoiden hätää ei haluta uskoa.

Sosiaalisessa mediassa on keskusteltu nykyisen hallituksen tuuletuksista hienoista saavutuksistaan opetus- ja kulttuuritoimen saralla. Edellisen hallituksen ministeri Krista Kiuru toteaa kuinka ”On uskomatonta, miten lyhyessä ajassa kokoomusministerit Alexander Stubb ja Sanni Grahn-Laasonen ovat tuhonneet sen työn, mitä suomalaisen koulutuksen ja sivistyksen eteen on menestyksellä tehty viime vuosikymmenten aikana. Tuskin yhdeltäkään kansalaiselta on jäänyt huomaamatta asioiden todellinen laita, eikä sitä muutamilla vastikkeettomilla kiitoksilla muuteta”. Stubb on lausunut, että ”kokoomus on se puolue, jolle sivistys on yhteiskunnan kivijalka ja sitä puolustamme. Kiitos Sanni Grahn-Laasoselle työstä, jota joka päivä teet sivistyksen, koulutuksen ja osaamisen puolesta”.

Onhan tämä Suomi koko ajan eriarvoistunut, viime vaalien jälkeen puheet ovat menneet entistä rankemmalle tasolle. En puutu siihen älyttömyyteen, sikamaisuuteen ja ihmisarvon halventamiseen, jota joka päivää saa erilaisista medioista lukea. Se kirjoittelu ei rakenna mitään, se ei paranna mitään. Toisaalta moni heistä, jotka noin kirjoittavat, eivät lue tai halua lukea erilaista tekstiä. Me elämme lisäksi yhä enemmän karsinoissamme, joissa ei ymmärretä mitä toiseen maailmaan kuuluu. Niille, jotka elävät siellä missä toimeentulon edellisyyttä ja mahdollisuuksia on, tämä ei ole ongelma, koska he selviävät – ainakin taloudellisesti. Mutta maailmassa, josta viedään opintotukea, opiskelupaikkoja ja taloudellisen selviämisen perusteita, joka ikinen lohkaisu voi olla liian suuri, se viimeinen niitti. Toisessa maailmassa ei ymmärretä, että terveellisen ja monipuolisen ravinnon tarjoaminen lapsille on vaikeaa, koska siihen ei ole taloudellisia edellytyksiä. Ja toisten on mahdotonta ymmärtää sitä, että osa lapsista saa lämpimän aterian vain ja ainoastaan koulussa. Siihen miksi noin on, voi olla monia syitä.

Maanantaina 7.3.2016 ratkeaa paljon puhutun yhteiskuntasopimuksen kohtalo – tai se ei ratkea. Tuo sopimus liittyy mielestäni kaikkeen kirjoittamaani, sillä jos sopua ja jatkoa sen jälkeiselle työlle ei saada, leikkaukset jatkuvat ja se heijastuu niin koulutukseen kuin taloudellisen toimeentulon edellytyksiin. Toisaalta, ei pidä unohtaa sitäkään mahdollisuutta, että leikkaukset jatkuvat, vaikka sopukin syntyisi. Olen viikonlopun aikana muualla kirjoittanut, että en itse tarvitse verohelpotuksia, olennaista minulle on leikkausten poisjättäminen. Jos ei leikata, se tarkoittaa hallituksen kielellä sitä, että menot ei vähene. Jos annetaan verohelpotuksia, se tarkoittaa että tulot vähenevät lisää. Siis jos ei leikata ja annetaan verohelpotuksia, se merkitsee että vaje kasvaa. Jos minä elän yli varojeni, olen liemessä. Sipilän ja kumppaneiden logiikkaa on usein tuskainen ymmärtää, ehkä siksi että siinä ei ole logiikkaa. Eli ei vähennetä tuloja, jos toivettani kuunnellaan eikä vähennetä valtion menoja. Tiivistetetysti; minä pärjään, sadat tuhannet, ehkä 1- 2 miljoonan välillä suomalaisia ei pärjää kovin hyvin.

Yksi tulevaisuuden karsimisten kohde Suomessa lienee Yle, jonka sivuilta poimin pari juttua tämän blogin rakennusaineiksi. Ylessä on vielä toimessa paljon fiksuja, osaavia ja yhteiskuntaa tarkasti analysoivia toimittajia. Kun Yleä karsitaan ja henkilöstöä vähennetään, helposti nämä ihmiset joutuvat pois. He kun eivät tuota ja tee pelkkää viihdettä. Ja he näkevät, mikä on pielessä tai voi mennä todella pahasti pieleen. Ja sitä mikä menee pieleen, ei korjata nyrkkivitosella eli fist bumpilla leveän hymyn kera.

Porvarihallituksen hillitsemätön sivistymättömyys

Käsitteelle porvari olen ottanut tällä kertaa merkityksen poliittiselta kannaltaan ei-vasemmistolainen henkilö, oikeiston tai keskustan kannattaja. Porvarihallitus on hallitus, joka muodostuu vain porvarillisista puolueista. Nykyhallitus on tehnyt useita liikkeitä, joita iso joukko heitä äänestäneitä ei voi helposti hyväksyä.

Hallitus etunenässä pääministeri Juha Sipilä ja opetus- ja kultturiministeri Sanni Grahn-Laasonen on puhunut tutkimukseen ja innovaatioihin panostamisesta. Tämän panostuspuheen rinnalla ristiriitaiselta vaikuttavat konkreettiset opetukseen ja koulutukseen liittyvistä leikkauksista. Hallituksen leikkaukset merkitsevät Helsingin yliopistossa koko henkilöstöä koskevan yt-menettelyn käynnistämistä. Yliopiston tiedotteen mukaan henkilöstöstä voi vähentyä enintään 1 200 vuoteen 2020 mennessä. Vastaavia leikkauksia tehdään koko maassa.

Paljon puhutussa paimenkirjeessään yliopistoille opetusministeri Grahn-Laasonen toteaa mm. ”Julkisen talouden säästöt tuntuvat myös koulutuksessa ja tutkimuksessa. Leikkaukset pakottavat meidät miettimään, miten käytämme 3,2 miljardia euroa julkista rahaa korkeakoulutukseen ja tutkimukseen nykyistä järkevämmin. Tarvitaan laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia. Toinen vaihtoehto on näivettymisen tie. Sitä jos kuljemme, emme kykene pitämään parhaita tutkijoita Suomessa emmekä houkuttelemaan ulkomaista huippuosaamista tänne”.

Hallitus laskee, että ottamalla mm. korkeakouluihin lukukausimaksut käyttöön se houkuttelee huippuosaajia Suomeen. Sama hallitus ei huomaa, että leikkauspäätöksillä huippuosaajia lähtee maasta muualle, koska omassa maassa ei löydy töitä eikä arvostusta. Puhuttaessa irtisanomisista hallituksen suunnalta on nostettu esille sitä, että mm. yliopistoissa on liikaa muuta henkilökunta. Niin, onko esim. kirjastojen henkilökunta turhaa, heidän mielestään.

Hallitus puhuu tutkimukseen ja innovaatioihin panostamisesta. Pääministeri Sipilä toteaa julkisessa puheessa ”Nyt pitäisi löytää niitä ihmisiä, jotka kertovat, että mitä nyt pitäisi tehdä. Niitä on ihan liikaa nyt Suomessa, jotka kertovat, mitä nyt tässä tilanteessa ei saa tehdä. Löytyy kaiken maailman dosenttia, jotka kertovat, että tätä ja tätä ei saa tehdä. Nyt hallitus ei vain voi seisoa kädet taskuissa ja katsoa, kuinka työttömyys kasvaa. Meidän täytyy nyt tehdä jotakin”. Sipilälle ja muulle hallitukselle on kerrottu, mitä dosentit ovat ja mitä sen tehtävän saavuttaminen edellyttää. Osaamista, koulutusta ja asiantuntemusta eli niitä asioita, joita Sipilä itse peräänkuuluttaa.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen oli hiljattain televisiossa keskustelemassa Professoriliiton puheenjohtajan Kaarlo Hämerin kanssa. Hämeri on aerosolifysiikan professori Helsingin yliopistossa. Itselle jäi tunne kuinka opetusministeri koetti selittää Hämerille mitä se yliopistojen opetus on ja mitä sen pitäisi olla. Hän viittasi omiin opintoihinsa ja tutkintoonsa, joka on sinällään arvostettava.

Mistä nämä kaikki kertovat? Ajattelen, että Suomessa kytee närä, jopa viha koulutettuja ihmisiä kohtaan. Hallitus hyödyntää tätä närää, kutsutaan sitä vaikka herravihaksi. Jos koulutetut ihmiset jättävät tämän maan, olemme pikkuhiljaa yhä enemmän tyhjän päällä. Innovaatiot ja edistyminen, sen suomalaiset tekevät aikanaan muualla.

Mietin, liittyykö jutun loppu otsikkoon, mutta päädyin niiden kuuluvan yhteen. Maassamme on tällä hetkellä toistakymmentä maksutonta televisiokanavaa, joista neljä on vielä tällä hetkellä julkisen palvelun yhtiönä toimivan Ylen. Muut kanavat pyörittävät samoja ohjelmia huomattavasti enemmän kuin Ylen kanavat. Saamme katsella niiltä monipuolista kulttuuritarjontaa, esim. samoja tositv- sarjoja kerta toisensa jälkeen, sarjoja, joissa ydin on usein toisen ihmisen halventaminen, tai toimintakomedioita viikko toisensa jälkeen. Kaikki nämä kuuluvat kulttuurin piiriin, monen mielestä ehkä sen ydintä.

Minulle satsaaminen yliopisto-opetukseen on huomattavasti tärkeämpää kuin kasvava määrä samoja ohjelmia pyörittäviä televisiokanavia.