Parantavaa kirjoittamista

Katsoin kirjasto Metson YouTube– kanavalta kirjailija Antti Tuomaisen haastattelun. Puhelias mies ja tuottelias kirjailija. Monella kirjailijalla käy niin, että he alkavat toistaa itseään. Kun he ovat kirjoittaneet tarpeeksi monta samanlaista kirjaa, innostus heidän kirjojensa lukemiseensa loppuu. Tuomaisen kohdalla minulla niin ei ole käynyt, sillä olen toistaiseksi lukenut hänen kirjoistaan vasta yhden, Parantajan. Se on ollut aivan upea kirja, lajiltaan dystopia. Toki olen joutunut selvittämään itselleni mikä se dystopia on, väljästi ottaen utopian vastakohta eli se kuvaa epätoivottavaa tilaa tai paikkaa. Sellainen Parantajan tapahtumaympäristö on. Nykyisessä maailmassa, ilmaston lämpenemisen ja ilmastonmuutoksen maailmassa valitettavan mahdollinen kuvaus. Suosittelen sen lukemista. Itse nyt luettavana olevan Markus Ahosen kirjan jälkeen lainaan jonkun Tuomaisen teoksista, loogista olisi valita ensimmäinen eli Tappaja, toivoakseni. Metso sai muuten paikan päällä olleelta yleisöltä kriittistä palautetta, nimittäin Tuomaisen teoksia saisi olla ilmeisesti useampia kappaleita. Jonotusajat lienevät siis pitkiä.

Eräs yleisöstä kysyi Tuomaiselta miten tämä kirjoittaa, odottaa inspiraatiota vai kirjoittaako hän tietyn aikaa kuten esim. 8 – 16. Vastaus oli säännöllinen työaika, kirjoittaa työpäivän ja jatkaa taas. Hän mainitsi esimerkkinä W. Somerset Maughamin. Tämä oli kysyttäessä vastannut, että hän aloittaa joka päivä kirjoittamaan kello 9, silloin kyllä myös tulee inspiraatio. Ideana saattaa olla molemmilla se, että kun vain odottaa ja odottaa sitä inspiraatiota, sitä ei koskaan tule, tai ainakin tekeminen, kirjoittaminen muotoutuu vaikeaksi.

Itse tykkään kirjoittamisesta, mutta en usko koskaan saavani aikaan mitään julkaistavaa. Tai, löytyyhän nimeni tekijäluettelosta eli olen tehnyt 2008 selvityksen alkoholiaiheista lehtikirjoittelusta syksyllä 2008. Tuo löytyy Mäntän kirjastosta, jonne annoin yhden kappaleen. Kirjoittaminen on siis sinällään mukavaa ja olen jonkun verran kirjoitellut myös fiktiota omaksi ilokseni ja joihinkin kilpailuihin. Ja näitä blogitekstejä on syntynyt jonkin verran. Tämän tekemisen päätin eilen, ideana oli tehdä teksti, jossa muistutan, että lukeminen kannattaa aina. Ja se vie monenlaiseen, vaikka pienimuotoiseen omaan kirjoittamiseen.Ja tässä oli mukana se inspiraatio.

Rikki

Kävelen vanhalle koululleni. Muutamien kuukausien ajan olen käynyt siellä kirjoittajakurssilla. Välillä olemme vain jutelleet kirjoittamisesta, välillä kirjoittaneet ja arvioineet tekstejämme. Itse olen tehnyt parikymmentä tekstiä, välillä huonompia ja välillä parempia. En käy niitä itse arvioimaan, siihen olen jäävi. Tämä on yksi niistä, toinen, yksi parhaista, on aivan tämän tarinan lopussa.

Rikki, kävellessäni huomasin tien pinnan olevan jälleen rikki. Sitä on odotettavissa tänä keväänä enemmänkin. Meillä on tulossa pitkästä aikaa pahin kelirikkovuosi, näin on kerrottu. Tuo ei olisi yllätys. Kelit ovat vaihdelleet jatkuvasti, välillä on tosi kylmää, välillä muuta ja taas on tosi kylmää. Ja lunta, lunta on tullut enemmän kuin muistan pitkään aikaan tulleen. Edellinen vastaava lumitalvi oli jotain 15 – 16 vuotta sitten, muistelen.

Rikki, kaupungin keskustassa eivät ikkunat tai katulamput ole rikki. Kai se on niin, että kukaan ei vielä yksinkertaisesti kehtaa niitä rikkoa. Pieni taajama, kaikki – tai melkein kaikki – tuntevat toisensa. Tietynlainen yhteisöllisyys on voimissaan ja toimii edelleen.

Rikki. Kaverini on ollut jo pitkään vihainen VR:lle. Meni pari viikkoa niin, että meidän suunnan junat olivat jatkuvasti korjattavina ja liikenne hoidettiin korvaavilla bussivuoroilla. Linja-autot tulivat milloin mistäkin ja kuljettajat ajoivat kylillä, joista he olivat aiemmin hädin tuskin kuulleet. He olivat aika monta kertaa eksyksissä kysyen matkustajilta tietä, mikä on toisaalta ymmärrettävää ja hyväkin asia. Aina kuitenkin päästiin perille ja kotiin. Minäkin olin kertaalleen mukana näillä seikkailuretkillä.

Rikki, esineet ja kulkuneuvot voivat helposti mennä rikki. Entä miten on ihmisen laita? Sama kohtalo on monasti meillä, fyysisesti tai henkisesti. Olen pitänyt koko talven nastakenkiä, joten en ole kättä tai jalkaa katkonut, ainakaan vielä. Entä muuten, siitä voisin jutella pitkään pääsemättä sen paremmin tulokseen tai kykenisin vastaamaan kysymykseen. Mutta välittäminen, toisen huomioiminen, toisen tukeminen, ne auttavat eteenpäin. Ne eivät ehkä korjaa rikki mennyttä, mutta tukevat ja auttavat eteenpäin pääsyssä, uskon niin. Tekevät ehjemmäksi, toivon.

Entä se toinen teksti, se tulee tässä.

Kestä ystävä,

olenhan väsymätön,

ilkeä vaiva.