Dominika

Eilen tapahtui merkittäviä asioita. Suomessa valtiojohto toi esille näkökantansa Nato- jäsenyyden suhteen. Itäisen naapurin valtiojohto ei siitä kannanotosta tykännyt. Läntisessä naapurissa tehtäneen samanlainen ratkaisu kuin Suomessa ja siellä oli myös Expressen lehden pääkirjoitus myös suomenkielisenä.

En käsittele nyt sitä asiaa, vaan pohdin esikuvia urheilussa ja urheilua, liikuntaa. Torinossa järjestetään kansainväliset laulukisat, Euroviisut, joissa voittajan on määritellyt ja päättänyt Vladimir Putin 24.2.2022, vaikka Venäjän osallistuminen noihin kisoihin on järjestäjän toimesta evätty. Nyt on jaossa kakkossija Ukrainan jälkeen, arvelen.

Tšekin edustaja tuolla on Dominika Hašková. Paitsi että hän on hyvä laulaja, hän on legendaarisen jääkiekkomaalivahdin Dominik Hašekin tytär. Toinen poikani kävi eilen facebookissa keskustelua kavereiden kanssa menneiden aikojen maalivahtisuuruuksista. Hän totesi, ettei ”lapsuuden pihapelihommista en muista juuri mitään muuta kuin sen, että maalilla olleet tyypit yleensä huusivat torjuessaan joko HASEEEEEK tai sitten HEXSTALLLLL ja venyivät jonkinlaiseen suosikkimaalivahtiaan mallintavaan suoritteeseen”. Keskustelussa nousi esille vielä mm. PATRICK RUAAAAAAAA

Tuohon aikaan oli liikkeellä lukuisia keräilykorttisarjoja ja niitä pojat ostivat ja vaihtoivat. Ilmeisesti keräilykortit ovat edelleen monelle harrastus ja korteilla on parhaimmillaan arvoa, vaikka muut muodot ovat tulleet tilalle. Jos itseni pitää muistaa joku tuon ajan NHL- maalivahti, se on mm. Edmontonissa pelannut Fred Braithwaite.  Hänenkin korttinsa meillä pyöri, toki myös noiden suurten tähtien.

Pojat pelasivat täällä Mäntässä hetken jalkapalloa, ei jääkiekkoa. Arvostan paitsi aikuisia vetäjiä myös niitä nuoria, jotka jaksoivat vetää poikien (6 – 10) vuotiaitten joukkueita. Kesälle se oli isoa ja tärkeää ajankulua. Itse olin pari kesää aiemmin yhden poikajoukkueen vetäjä Vilppulassa. Se kesä meni, mutta se jäi ainoaksi niissä hommissa. Ehkä olin liian totinen siihen hommaan. Totisuus ja tiukkaotsaisuus taitavat olla monella vanhemmilla edelleen liikaa pinnalla kun lapset osallistuvat urheilun nimellä toteutettavaan liikuntaan. Omalle lapselle täytyy saada eniten peliaikaa, koska hän on paitsi oma myös paras. Erilaisuutta ja ehkä myös selkeää lahjakkuutta ei osata aina arvostaa, jos se on toisen lapsella.

Vuonna 1994 järjestettiin jalkapalloilun MM-kisat Yhdysvalloissa. Ne olivat suuri yleisömenestys ja menestys myös ruotsalaiselle jalkapallolle. Ruotsi saavutti siellä pronssia voittaen pronssiottelussa Bulgarian 4 – 0. Yksi Ruotsin tähtipelaajista oli Stefan Schwarz. Muistan – ihan totta – kun joku suomalaisista selostajista puhui Stefan Schwarzin kesäjuhlaliikkeistä miehen taidokasta pelaamista selostaessaan. Saman ilmaisun kuuli kesällä poikien kentän laidalla.

Toivottavasti jälleen mahdollisimman moni vanhempi on mukana antamassa tilaa ja elämyksiä tytöille ja pojille mm. jalkapallokentän laidalla vetäjinä ja kannustajina. Se on hienoa puuhaa, kunhan ei vanhempanakaan ota siitä liian totisesti.

Ei kannata ihmetellä

En asu Ruotsissa, joten en kovin tarkkaan tiedä mitä siellä tapahtuu, mitä lehdissä kirjoitetaan jne. No politiikan peruskuvioista siellä kirjoitellaan ja puhutaan Suomessakin. Twitterissä seurasin Daniel Suhosta, en seuraa enää. Syy on sama miksi en seuraa Timo Furuholmin myös erinomaisia twiittejä. Tein nopean ratkaisun kun Elon Musk teki kauppoja yhtiöstä mielenkiintoisella suunnitelmallaan. Nyt seuraan naapurimaasta ministeri Anders Ygemania facebookissa.

Mutta ei minun sosiaalisesta mediasta pitänyt kirjoitella, vaan journalismista. Tutkiva journalismi on tärkeä, sehän on monella lailla demokraattisen yhteiskunnan elinehto. Jos epäkohtia ei nosteta esille, keskustella väärinkäytöksistä, olisimme jollain lailla puskassa, väärässä todellisuudessa. No, moni toki on siellä, sillä he lukevat ja kuuntelevat vain yhdenlaisia uutisia, niitä, jotka tulevat tiedotusvälineistä, jotka noudattavat heidän omia ajatuksiaan ja omaa totuuttaan. Niin, ei sitä yhtä totuutta tarvitse mennä hakemaan Venäjältä tai Trumpin kanavista, sen löytää halutessaan myös kotimaasta, ihan nurkan takaa.

Asiani liittyy uutisointiin, jotenkin sen perussävyyn. Joskus tuntuu siltä, että meillä Suomessa kirjoitellaan vähän kaikessa siitä, mikä meni pieleen.  Jos joku yrityshanke menee pieleen, siitä kirjoitellaan/ uutisoidaan tyyliin olihan tämä arvattavissa. Yllättäviä, todella rohkeita hankkeita lähdetään usein arvioimaan tyyliin mikä siinä on hämärää, missä se voi mennä pieleen ja ei se kuitenkaan onnistu. Kun se ei onnistu, voidaan todeta, että näinhän minä heti alussa sanoin. Kuitenkin osa Suomesta on yhä enemmän näiden Pelle Pelottomien varassa, sillä ns. vakaat sijoittajat ja iso kotimainen raha ei lähde koettamaan sivummalle: ei siellä ole kunnollisia liikenneyhteyksiä, riittävästi asuntoja, etäisyydet ovat pitkät jne. Kirjoittelussa tuntuu aika ajoin olevan vallalla vanha puolankalainen perusviisaus pessimisti ei pety.

Tuo tietynlainen negatiivinen perussävy on mukana monessa, myös urheilukirjoittelussa. Jalkapallo-ottelun tulos 10 –  1 ei kuitenkaan ole pelkästään epäonnistuminen ja se tarjoaa myös mahdollisuuden. Hävinneelle joukkueelle positiivisen löytäminen on vaikeampaa, se toimii herätyksenä. Ystäväni Teemu muistaa takavuosilta yhtä hyvin kuin minä kuinka Tampereen Ilves voitti jalkapallossa viimeisellä kierroksella periaatteessa merkityksettömässä ottelussa jo putoamaan tuomitun vastustajansa juuri noilla lukemilla. Erilaisten sarjasta vetäytymisten jälkeen nuo maalit olivat elintärkeitä, nousikohan Ilves maalin tai kaksi maalia paremmalla maalierolla liigaan ja ja siinä oli uuden alku. Se uusi nähdään edelleen Veikkausliigassa.  Eilen Gnistan voitti tuolla samalla tuloksella vastustajansa oman sarjansa kolmannella kierroksella. Noiden maalien merkitys saattaa näkyä erityisen tärkeänä syksyllä, puoleen ja toiseen.

Mutta, palaan otsikkoon. Sen, ei kannata ihmetellä, ideana tässä on, että aina ei kannata ihmetellä jos moni asia onnistuu läntisessä naapurissa paremmin kuin meillä. Jos nostetaan esille helposti mahdollisuuksia mikä voi mennä pieleen ja tietyllä tavalla myös paneudutaan pieleen menemisiin pieleen menemisinä eikä haeta niistä sitä hyvää ja mahdollisuuksia, jäädään sinne jälkijunaan.

Niin, kyllä tiedän, että Ruotsissa on myös arvostettua ja laadukasta kriittistä journalismia. Ja sitä on siis myös Suomessa, runsaasti. Tekstilläni hain sitä, että epäkohdissa, epäonnistumisissa vellominen sen itsensä takia ei vie asioita eteenpäin. Se tuo klikkauksia verkossa ja ostotapahtumia kioskeissa ja kaupoissa eli plussaa mainostajille ja kustantajille, mutta ei muuten ole kehittävää, eteenpäin vievää.

Siis, ei kannata ihmetellä.

Ja Ranskasta, Suomesta sekä Venäjästä

Ranskassa on vuorossa presidentinvaalien toinen kierros sunnuntaina. Epäilemättä kyseessä ovat erittäin tärkeät vaalit, niiden tuloksella on merkittävä vaikutus Venäjän vastaiseen rintamaan, EUn politiikkaan Venäjän suuntaan ja uskoakseni myös energiapolitiikkaan Euroopassa. On tällä hetkellä vaikea uskoa, että ehdokas Marine ( Le Pen) tullessaan valituksi ajaisi samaa linjaa suhteessa Venäjään kuin presidentti Macron.

Kuuntelin ennen tämän kirjoittamista Simo Ortamon lehtikatsauksen Ylen Ykkösaamusta 9.4.2022. Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Maria Zaharova nosti tämänpäiväisessä tiedotustilaisuudessa (20.4.2022) Ylen Pietarin-toimittajan Simo Ortamon esimerkiksi ”epäeettisestä toimittajasta”. Ortamo käy jutussa läpi venäläisten tiedotusvälineiden uutisointia. Hän kertoo uutistoimisto Rian julkaisseen propagandisti Timofei Sergejevitsin  kantoja mitä Venäjän tulee tehdä Ukrainalle. Venäjän tulisi jatkaa propagandistin mukaan denatsifikaatiota Ukrainassa sukupolven yli, juurruttaa natsismi sieltä pois ja muuttaa myös Ukrainan nimi toiseksi.

Miten tämä liittyy Ranskan vaaleihin, todennäköisesti paljon. Venäjä syyttää länttä valehtelusta, tosiasioiden peittämisestä ja muuttamisesta. Le Pen on puhunut Venäjän presidentti Vladimir Putinista ihailevasti, saanut Venäjältä vaalirahaa ja kannattanut Krimin liittämistä Venäjään. Hän katsoo vain puolustaneensa Ranskan intressejä suhteissaan Kremliin. Hän sanoi, ettei vastusta muita Venäjä-pakotteita paitsi öljyyn ja kaasuun kohdistuvia. Syyksi hän nimesi sen, ettei halua ranskalaisten kärsivän pakotteiden seurauksista. Muualla lännessä pyritään tästä riippuvuudesta Venäjään eroon, koska ostamalla öljyä ja maakaasua Venäjältä rahoitetaan Putinin sotakoneistoa. Mahdollinen muutos valittaessa Le Pen olisi siis suuri.  Macronille ei riitä se tuki, mitä hän saa muualta Euroopasta, vaan tuki on tultava oman maan äänestäjiltä.

Yksi ongelma, jolla Macron sotii itseään vastaan, on ylimielisyys. Le Pen pyrki maalaamaan vaaliväittelyssä eilen Macronista kuvan kansalaisten arjesta irtautuneena elitistinä. On helppo uskoa, että väite pitää ainakin jossain määrin paikkansa. Valitettavasti Suomessa tuo kansalaisten arjesta irtautuminen ei näytä politiikassa olevan haitta, pikemminkin ansio, jos katsotaan viimeaikaista Suomen omaa puoluekannatusta gallupien mukaan.

Ja lopuksi mielipidevaikuttamiseen Venäjän suunnalta. On arvioitu, että Venäjä pyrkii vaikuttamaan Ranskan vaalien tulokseen. Suomessa Venäjän odotetaan kohdistavan lähikuukausien aikana tänne kyber- ja informaatiovaikuttamista. Suojelupoliisi arvioi todennäköisenä, että etenkin Suomessa käytävään Nato-keskusteluun pyritään vaikuttamaan. Venäjän reaktiota jäsenyyteen ja uhkakuvia voidaan paisutella. Sosiaalisessa mediassa voidaan nähdä yrityksiä häiritä, mustamaalata, lietsoa pelkoa tai viedä uskottavuutta turvallisuuspolitiikan keskustelijoilta. Informaatiovaikuttamista kohdistetaan usein yhteiskunnan arkoihin paikkoihin. Ranskassa yksi mielipiteisiin vaikuttava tekijä on suhtautuminen öljyyn ja maakaasuun, Venäjältä sitä saa. Ja jos ei saa, ranskalaisille se merkitsee ainakin tilapäisesti kalliimpaa energian hintaa ja heijastumisena monen muun asian kallistumista. Siinä on hyvä ase toista ehdokasta vastaan.

Kun tietäisi

Saku Timonen, Uuninpankkopoika, on kirjoittanut lukuisia blogeja myös pohtien Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ja Suomen turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Ne ovat olleet hyviä kirjoituksia ja olen samoissa ajatuksissa hänen kanssaan.

Suomessa näytetään löytäneen ratkaisu, se on Natoon liittyminen. Joillekin on jäänyt huomioimatta, että ennen liittymistä täytyy hakea ja edelleen hakemus tulee Nato- maissa hyväksyä. Näyttää siltä, että Suomen hakemus tultaisiin hyväksymään, mikäli se jätetään. Sen verran täytyy olla kriittinen, että eihän Suomessa tälläkään hetkellä Nato- jäsenyydestä keskustella. Nyt vaan monen ajatuksissa sinne mennään. Uskon vakaasti, että maan poliittinen johto on miettinyt ja miettii, mitä velvoitteita mahdollinen jäsenyys tuo tullessaan ja edelleen mitä kustannuksia siitä seuraa. He näyttävät myös miettineen, miten Venäjä käytännön tasolla reagoi Suomen jäsenyyteen. Se tapa ja käyttäytyminen eivät välttämättä ole kovin YYA- henkisiä.  Samoin laajempia taloudellisia seurauksia näyttää poliittinen johtomme käyneen läpi keskusteluissaan.

Aika laajalti näyttää olevan se käsitys, että Nato- jäsenyydelle ei ole vaihtoehtoja, ei ole muita turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja. On mielestäni kuitenkin hyvä, että näitäkin vaihtoehtoja on koetettu löytää. Näyttää siltä, että on mahdollista tilanne, jossa Suomi hakee Naton jäsenyyttä ja Ruotsi ei. Tosin maiden välisiä keskusteluja on ollut ja niitä jatketaan korkeimmilla mahdollisilla tasoilla. Tämäkin tilanne saattaa siis vielä muuttua.

Se mitä olen muiden kuin poliittisen johdon suunnasta keskustelussa jäänyt kaipaamaan, on pohdinta jäsenyyden kustannuksista ja niiden mahdollisista vaikutuksista yhteiskuntaan laajemmin. On mielenkiintoista havaita, että samaan aikaan kun puolustusvoimien määrärahoja lisätään ja puhutaan Nato- jäsenyydestä, eräs puolue nostaa esille mahdollisuuden heikentää taloudellisesti heikoimmassa asemassa oleville myönnettyjä etuisuuksia. Onko tämä ennakointia tulevasta Suomesta, ehkä. En siis väitä, että Nato heikentää Suomen sosiaaliturvaa, mutta Suomen sisällä tällaisia heikennyksen ajatuksia löytyy. Tämä pohdinta tahollani on vain sitä, että asioilla on taipumus liittyä enemmän tai vähemmän toisiinsa.

Jos Suomi nyt tulee osaksi Natoa, toivon että kovin moni tämänhetkisistä intoilijoista ei jonkun ajan päästä sano, että asiaa ei valmisteltu riittävän pitkään, muita vaihtoehtoja ei tarkasteltu ja oliko tässä ratkaisussa järkeä, hänen mielestään ei ollut. Jälkiviisaita on aina. Saku Timosen blogien käsitteitä lainaten minä olen joidenkin mielestä Putinin huora ja joidenkin mielestä elän natokiimassa. En näe itseäni kumpanakaan, luotan viisaaseen ratkaisuun, jota on edeltänyt se valmistelu, jota parhaillaan tehdään.

Lopuksi pohdinta, joka ei välttämättä anna osasta suomalaisista hyvää kuvaa. Minulle on syntynyt se käsitys, että maassamme on lisääntynyt kaikkeen venäläiseen liittyvä halveksunta ja viha, myös venäläiseen kulttuuriin. En näe Putinin hallinnon ja Venäjän armeijan toimien antavan minulle syytä vihata kaikkea venäläistä ja venäläisiä. Venäjän nykyinen hallitsija näyttää olevan aika lailla samanlainen kuin Stalin oli aikanaan, julmuus sanana kuvaa myös Putinia hyvin.

Ihmisyys ja toisen kunnioittaminen

Olen seurannut pitkäaikaisten ystävieni kommentteja Ukrainan sodasta ja siihen liittyen myös pohdinnoista Suomen Natoon liittymisestä tai toki ensin jäsenyyden hakemisesta. Pohjaksi omille mietteille poimin Risto E.J. Penttilän mietteitä joulukuulta 2021. Hän totesi televisiossa, että tilanne on paljon vakavampi kuin Suomessa keskustellaan. Penttilä piti erittäin mahdollisena, että Suomi keskustelee jo helmi-maaliskuussa suoraan Yhdysvaltojen kanssa Nato-jäsenyydestä. Nyt voi todeta, että hänen analyysinsä osui oikeaan.

Ystävieni kommenteissa on jännittävää, että vahvasti Natoon suuntautuneet pohtivat, että enkö nyt ymmärrä ettei ei ole muuta vaihtoehtoa ja toisin päin tiukat katsovat minun olevan natokiimassa, sotahullu ja pohtivat, enkö ymmärrä mitään. Vaikuttaa se Natoon hakeminen tässä tilanteessa mielestäni järkevältä, mutta intomielinen sotakiihkoilija en ole ja eihän Naton vaihtoehtona näkeminen sitä tarkoita, mutta katsotaan mitä poliittinen johto päättää. Minun valtakirjani heillä on.

Olen sukulaisteni kanssa pohtinut ja käynyt läpi sotia, joissa isämme ja enomme olivat rintamalla ja äitimme ja tätimme kotirintamalla. Oma isäni kuuluu niihin, jotka eivät liikoja sodasta puhunut meille pojilleen. Uskon, että mieluummin hän olisi ollut menemättä sotaan, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Onko Suomella nyt korkea turvallisuusriski. Poliittinen johto katsoo, että tällä hetkellä ei, mutta se ei tarkoita, etteikö sellainen voi tulla ajankohtaiseksi.

Venäjän sotavoimat näyttävät syyllistyneen samanlaisiin raakuuksiin kuin viime vuosina on syyllistytty mm. Afganistanissa, Syyriassa, ilmeisesti aiemmin Ukrainassa sekä aiemmin Balkanilla jne. Nyt tilanne koskettaa monia entistä enemmän, koska tapahtumapaikka on erittäin lähellä.  Eilisen ja tämän päivän kuvat ovat järkyttäviä, ahdistavia.  Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leon julkaissut tiedotteen, jossa hän toteaa mm.:

  • ”Nyt kirkon on korkea aika huomata, että se on kulkenut harhaan. Vetoan suoraan Moskovan patriarkka Kirilliin: muistakaa Jumalan edessä piispana ja patriarkkana antamanne lupaukset ja se, että niistä on kerran tehtävä tiliä kaikkivaltiaan edessä. Kristuksen tähden: herätkää ja tuomitkaa tämä pahuus! Käyttäkää vaikutusvaltaanne rauhan edistämiseksi ja tehkää kaikkenne, että tämä sota päättyisi. Siihen rukoilen teille Jumalalta nöyryyttä ja viisautta.

Viisaita sanoja joiden jatkeeksi toivon, että myös täällä Suomessa löytäisimme viisaita ratkaisuja. Ja vaikka olisimme keskenämme ratkaisuista eri mieltä, hyväksyisimme päätökset. Ihmisyys ja toisen kunnioittaminen ovat keskeisiä arvoja.

Parantavaa kirjoittamista

Katsoin kirjasto Metson YouTube– kanavalta kirjailija Antti Tuomaisen haastattelun. Puhelias mies ja tuottelias kirjailija. Monella kirjailijalla käy niin, että he alkavat toistaa itseään. Kun he ovat kirjoittaneet tarpeeksi monta samanlaista kirjaa, innostus heidän kirjojensa lukemiseensa loppuu. Tuomaisen kohdalla minulla niin ei ole käynyt, sillä olen toistaiseksi lukenut hänen kirjoistaan vasta yhden, Parantajan. Se on ollut aivan upea kirja, lajiltaan dystopia. Toki olen joutunut selvittämään itselleni mikä se dystopia on, väljästi ottaen utopian vastakohta eli se kuvaa epätoivottavaa tilaa tai paikkaa. Sellainen Parantajan tapahtumaympäristö on. Nykyisessä maailmassa, ilmaston lämpenemisen ja ilmastonmuutoksen maailmassa valitettavan mahdollinen kuvaus. Suosittelen sen lukemista. Itse nyt luettavana olevan Markus Ahosen kirjan jälkeen lainaan jonkun Tuomaisen teoksista, loogista olisi valita ensimmäinen eli Tappaja, toivoakseni. Metso sai muuten paikan päällä olleelta yleisöltä kriittistä palautetta, nimittäin Tuomaisen teoksia saisi olla ilmeisesti useampia kappaleita. Jonotusajat lienevät siis pitkiä.

Eräs yleisöstä kysyi Tuomaiselta miten tämä kirjoittaa, odottaa inspiraatiota vai kirjoittaako hän tietyn aikaa kuten esim. 8 – 16. Vastaus oli säännöllinen työaika, kirjoittaa työpäivän ja jatkaa taas. Hän mainitsi esimerkkinä W. Somerset Maughamin. Tämä oli kysyttäessä vastannut, että hän aloittaa joka päivä kirjoittamaan kello 9, silloin kyllä myös tulee inspiraatio. Ideana saattaa olla molemmilla se, että kun vain odottaa ja odottaa sitä inspiraatiota, sitä ei koskaan tule, tai ainakin tekeminen, kirjoittaminen muotoutuu vaikeaksi.

Itse tykkään kirjoittamisesta, mutta en usko koskaan saavani aikaan mitään julkaistavaa. Tai, löytyyhän nimeni tekijäluettelosta eli olen tehnyt 2008 selvityksen alkoholiaiheista lehtikirjoittelusta syksyllä 2008. Tuo löytyy Mäntän kirjastosta, jonne annoin yhden kappaleen. Kirjoittaminen on siis sinällään mukavaa ja olen jonkun verran kirjoitellut myös fiktiota omaksi ilokseni ja joihinkin kilpailuihin. Ja näitä blogitekstejä on syntynyt jonkin verran. Tämän tekemisen päätin eilen, ideana oli tehdä teksti, jossa muistutan, että lukeminen kannattaa aina. Ja se vie monenlaiseen, vaikka pienimuotoiseen omaan kirjoittamiseen.Ja tässä oli mukana se inspiraatio.

Sukellus englantilaiseen yläluokkaan

Britannian pääministerin Boris Johnsonin asema maansa ja konservatiivipuolueensa johdossa heikkeni maanantai-iltana entisestään, kun televisiossa on kerrottu hänen kunniakseen järjestetyistä syntymäpäiväjuhlista. Lontoon poliisi on aloittanut tutkinnan tapahtumasta epäiltynä koronamääräysten rikkomisena. Poliisin mukaan tutkinnassa on useita vastaavanlaisia epäiltyjä sääntörikkomuksia. Johnson on puolustautunut sillä, että tuolloin kyseessä oli ollut työtapaaminen, eikä hän ollut täysin tietoinen rajoituksista. Tällä kertaa juhlat olivat selvästi yksityistilaisuus.

Itse olen koronan aikana koettanut pitää kiinni rajoituksista ja liikkunut mahdollisimman vähä. Jos olen liikkunut, olen käyttänyt maskia, huolehtinut etäisyyksistä ja käsihygieniasta. Monet monituiset kerrat olen tuittuillut itsekseni ihmisille, joita nämä asiat eivät tunnu kiinnostavan. Rokotuksista olen pitänyt huolen ja tänään saan kolmannen.

Aikaani olen kuluttanut monella tavalla kuten lukemalla ja katsomalla televisiosarjoja. Kirjoissa on menossa Rosa Liksomin Väylä, mutta se ei auta sukeltamaan englantilaiseen yläluokkaan, jossa tuollainen ylimielisyys ja piittaamattomuus, josta Johnsonia syytetään, näyttää olevan arkea.

YLE on näyttänyt aikanaan mm. sarjat Lewis, Isä Brown ja hänen laumansa sekä Midsomerin murhat. Olisinko katsonut kaikista jokaisen jakson, yhteensä ehken noin 250 jaksoa. En osaa sanoa, onhan sarjoilla ikää ja vuosien varrella niitä olen katsonut. Viime aikoina olen katsonut sarjojen alkupäätä. Oikeastaan jokaisessa päähenkilöt ovat tekemisissä yläluokan ja näiden ajattelumaailman kanssa. Isä Brownissa yhtenä päähenkilönä on Lady Felicia Montague, joka ei ehken ole tyypillisin sosiaalisen luokkansa edustaja.

Hyvin usein törmää ajatteluun, jossa nuo yläluokkaan, jossain sarjassa käytetään ilmaisua vanhoihin englantilaisiin sukuihin kuuluvat henkilöt katsovat asioita lähtien siitä mitä he omistavat ja mitä heille kuuluu. Ajatus siitä, että lait koskisivat myös heitä, tuntuu näille henkilöille vieraalta. Suvun tai perheen maine ja kunnia menee lain yli ja ohi.  Myös väkivallanteko, äärimmäisessä tapauksessa murha on hyväksyttävissä, jos se voidaan perustella perheen kunnialla.  Kaikki nämä sarjat ovat fiktioita, joten sukellukseni voidaan katsoa myös olevan hyppäys tyhjään, kuviteltuun altaaseen. Toisaalta annan itselleni luvan uskoa, että aivan irti todellisuudesta nuo kuvaukset ja arvoasetelmat eivät ole.

Entä miten tämä kaikki liittyy Boris Johnsoniin? Tietyssä tilanteessa ihmisille tulee se mielikuva, että suositukset, ohjeet, määräykset ja lait koskevat muita, ei minua. Jos monessa maassa ihmiset eivät ajattelisi näin, olisi kulkutauti nimeltään Covid -19 ollut vaikutuksiltaan ehkä lievempi.

Linja-autossa

Istun linja-autossa, on lämmintä. Ulkona lämpötila sahaa 15 pakkasasteen molemmilla puolilla ja siellä tuulee. Hyvä puoli tässä matkustamisessa on, että käynnistymisen varmistaminen ja ajaminen on ulkoistettu. Kuten kaikki ulkoistaminen, tämäkin maksaa. Mutta ei se omalla autolla kulkemista kalliimpaa ole.

Istun bussissa Karhulasta Helsinkiin ja täällä noita yhteyksiä löytyy. Alennuskortilla tai sarjalipulla pääsee kohtuullisiin kustannuksiin. Mutta entä kun niitä yhteyksiä ei ole? Se tässä palapelissä on hankalaa. Kyllä minä työmatkat kulkisin bussilla, mutta kun ei pysty. Aina on tuntia myöhemmin paikalla kun muut ja tuntia aikaisemmin pitäisi lähteä liikkeelle.

Toiset sanovat, että koko Suomi on pidettävä asuttuna. Se on hyvä tavoite. Tälle tavoitteelle vastakkaisena minulle sanotaan, että miksi minä asun edelleen paikassa, josta työpaikalle ei pääse helposti julkisilla. Matka on 90 kilometriä. En osaa pitää sitä ongelmallisena, monet kulkevat päivittäin pidempiäkin matkoja.

Kun en pääse julkisella, minun on kuljettava omalla autolla. Sillä puolella on tunne, että kaikki tehdään jälleen mahdollisimman hankalaksi. Välillä sanotaan, että osta dieselauto, se on vähemmän saastuttavaa ja suurella vuosittaisella ajomäärällä edullisempaa. Ostan dieselin ja nyt myös sillä kulkeminen on nostettu kalliimmaksi, jolloin otan autollani kunnolla takkiin, Näin, koska käyttömaksu on ainakin vielä ”edullisempaa” polttoainetta kompensoiden kalliimpi. Muutosta on luvattu. Mutta kaikkiaan kuljen omalla autolla ja tunnen huonoa omaatuntoa. Lisäksi on puhuttu tietulleista, joilla pyritään ohjaamaan turhaa oman auton käyttöä pois ja tiestön kuluja niille, jotka tiestöä käyttävät.

Mutta kun minä haluaisin istua bussissa ja en saa. Ymmärrän sen, että yksityinen yrittäjä ei voi kuljettaa minua tappiokseen. En minä tyhmä ole. Julkisen liikenteen subventoiminen ja linjaverkon laajentaminen ovat mielestäni järkeviä toimia. Subventoinnilla voitaisiin helpottaa myös sitä painetta, joka syntyy isoissa kaupungeissa. Niissä on ruuhka-aikana liikennevaloissa seisomassa paljon enemmän henkilöautoja kuin pienissä lähikunnissa on asukkaita. Ja (lähes) jokaisessa autossa on vain kuljettaja.

Olen kirjoittanut tämä’n tekstin 8.2.2012.

Valintatalon kassit

Tämä teksti on kirjoitettu 11.4.2008. Valintatalot ovat olleet jo pitkään menneisyyttä kuten mm. Kodin Anttilat.

Valintatalon kassalta saa kolmenlaisia kasseja. Vähät asioista välittävä kuluttaja pyörittää taloudessaan muovikasseja. Moni heistä käyttää kasseja 5 – 10 viikossa ostaen aina uuden. Rahallisesti siihen rulettiin palaa reilun euron verran viikossa, vuositasolla vähintään 50 euroa. Sillä hinnalla saa vuosittain kelvollisen vedettävän matkalaukun, jos katsoo tarjoukset.

Muovikasseja käytetään liikaa ja kaatopaikoilla niitä on pilvin pimein, joukossa näkee myös paljon kerran käytettyjä kasseja. Paperikassi onkin astetta parempi vaihtoehto. Uusiokäytön mahdollisuudet ovat monipuolisempia. Tosin paperikassista ei voi tehdä mattoa, kuten muovikasseista. Moni laittaa niihin kierrätyspaperia vieden ne kassissa keräykseen. Oman kokemukseni mukaan paperikassien ongelma on helppo repeilevyys, joten en suosittele paperikassiakaan.

Paras vaihtoehto on puuvillakassi. Valintatalossa se maksaa 2,50 euroa. Kun käyn sen kassin kanssa liikkeessä, lasken säästäväni parissa viikossa yhden kassin hinnan. Siinä tuntee itsensä taloudellisesti viisaaksi ja samalla kestävän kehityksen puolustajaksi. Vihreys, tai ei vihreys vaan ekologinen ja luontoa säästävä käyttäytyminen lähtee pienistä teoista. Moni sanoo, että yksi ihminen ei voi teoillaan paljoa vaikuttaa. Mutta jos meitä olisi 10 000 niin toimivaa, puhuttaisiin jo isoista asioista. Ja: meitä on paljon enemmän.

Kassilla voi kuskata monia asioita; ruokaa, saunakamppeita, hyötyjätettä ja monia muita asioita. Istuin neuvottelussa ja kehitin tämän tekstin mielessäni. Vastapäätä istui kaveri, jolla on mielestäni rajaton ego. On toki hyvä luottaa ja uskoa itseensä, arvostan sitä ominaisuutta. Mutta kaikessa liika on liikaa. Tuntuu kuin hän tietäisi kaikesta enemmän kuin tällä pallolla on tietoa olemassa. Sellainen ego ei mahdu edes Valintalon sinällään hyvään kassivalikoimaan.

Minä itte

Olen karsinut monenlaista sosiaalisen median käyttöä viime kuukausien aikana. Sillä säästää itseään, uskokaa pois. Jotakin luen, tärkeitä ihmisiä tuolla netissä löytyy fiksuine ajatuksineen. Sitten siellä löytyy vino pino näitä, joita luettuaan tajuaa, että meidän maailmamme ovat hyvin etäällä toisistaan, ainakin ajatusmaailmamme ja miksi ei koettu arkikin.

Minä itte, se on monella elämän keskeinen motto. Kyllähän se vie elämää eteenpäin, luo jotakin turvallisuutta. Englantilaisesta näyttelijästä Hugh Grantista voi olla montaa mieltä, mutta hänen kuivahko huumorinsa on monta kertaa saanut minut nauramaan suunnattomasti, repliikit ja tapa esittää ne ovat usein kolahtaneet sopivasti.  Elokuvassa Poika lainattiin ajatusta kukaan meistä ei ole saari. Ajattelen samoin. Tarvitsemme toisia, ja samalla meidän on syytä ottaa huomioon toiset. Se auttaa elämässä, myös silloin kun on hankalaa. Taas, jos on hankala muille, voi huomata olevansa yksin. Minä itte ajattelu vie helposti tuohon suuntaan. Toisaalta, mikä on ikävää, yhteiskunnallisessa ja poliittisessa ajattelussa ollaan vuosia menty yhä enemmän omanapaisempaan ja itsekeskeisempään ajatteluun. Jos ei pärjää, omapa on vika, tunnutaan ajattelevan.

Yksi kirjoittajista, joita seuraan on Saku Timonen, Uuninpankkopoika. Kiitettävällä tavalla hän jaksaa palata uudelleen ja uudelleen myös vanhoihin teksteihinsä. Teksteissä on jatkumoa. Timonen pohtii politiikassa opposition linjauksia, tapaa jolla hänen mielestään haetaan leikkauksia niiltä ihmisiltä joilla jo on vähemmän.  Tulee mieleen, että joidenkin mielestä on oikein, että pienituloisten tilannetta entisestään heikennetään. Työkokemus sosiaalityössä on antanut selkeän kuvan siitä, että köyhyys on todellista myös Suomessa. Entä jos tämä köyhyys ja taloudelliset vaikeudet tulevat konkreettisesti omalle kohdalle, onko ne ansaittu, onko kyse sen henkilön omasta viasta.

Minä itte, itse ajattelen enemmän me.