Neljä lyhyttä

I

Keitän joka aamu kahvit. Paitsi en niinä aamuina, jolloin vaimo herää ensin ja keittää ne. Monet asiat teen, paitsi en silloin kun hän ehtii tekemään ne ensin, koska on herännyt ensin tai en ole huomannut tehdä. Toinen tekee ja joskus toinen. Asuminen tällaisessa vanhassa talossa on kuntouttavaa.  Kun tulet alas, käyt yläkerrassa tai kellarissa, saat liikuntaa ja rappusissa kävely tekee hyvää.

II

Ruuan hinta on noussut, inflaatio on tullut seuraksemme oikein kunnolla. Toivottavasti se antaa pian periksi, toivottavasti. Käyn usein iltaisin osuuskaupassa, jossa alennetut elintarvikkeet myydään viimeisen kahden tunnin ajan -60 % alennuksella.  Niin, viimeisen kahden tunnin ajan. Ilta-ale alkaa klo 20 ja silloin kassoilla on jonoa. Toiset tulevat pari tuntia ennen kello kahdeksaa ja hilaavat käryyn täyteen aloittaen lihoista ja kaloista. Kaikilla ei ole kylmälaukkuja niitä varten. Mutta, tarpeeseen menevät, ajattelen.

III

Olen mies, joka on saanut ravintoloihin syvän hiljaisuuden. Ei, en ole huutanut tai muuten räyhännyt. Aikanaan olutkuppilaan Keuruulla ja myöhemmin erääseen ravintolaan vain menemällä paikalle. Kyllä, kummassakin etsin erästä henkilöä, mutta he eivät olleet paikalla. Olin silloin päihdetyöntekijä ja minut taidettiin tuntea aika hyvin. Ajatukseni ei ollut häiritä kenenkään rauhaa eikä myöskään viedä ketään pois – eihän minulla olisi ollut edes mitään valtuuksia. Minulla olisi ollut vain vähän asiaa. Mutta kai se niin on, työ tarttuu nahkaan ja ihminen mielletään johonkin rooliin: minä olin päihdetyöntekijä. Sen jäljen nuo tekemäni ”kotirauhan rikkomiset” tekivät, että Mäntässä minua ei ole juurikaan ravintolassa nähty. Rauha sallittakoon toisille olohuoneessaan.

Koominen tilanne oli Berliinissä 12 vuotta sitten. Katselin kaupassa alkoholihyllyjä ja satuin vanhemman rouvan viereen. Tämä etsi hyllystä pientä konjakkipulloa. Hän selittää minulle, että ei hän tätä muuten, mutta hän tarvitsee tätä leivontaan. Niin, työ tarttuu nahkaan.

IV

Eilen olin veljeni kanssa jalkapallon maaottelussa Suomi – Bosnia-Herzegovina. Stadion oli laitettu hienoon kuntoon, mielestäni. Aurinkokatsomoon paistoi sateisen päivän jälkeen. Omistani ja poikieni mittavasta lippalakkivarastosta ei ollut tullut yhtään mukaan. Takin taskussa olleesta kertakäyttösadetakista ei ollut suoraan paistavaa aurinkoa vastaan mitään hyötyä. Ottelu päättyi tasan eli huonommin kuin lähellä ollut voitto, mutta paremmin kuin mahdollinen tappio. Yleisölle sattui todennäköisesti pahempia loukkaantumisia kuin pelaajille. Kävellessämme pois stadionilta nurmikolla istui mies, ympärillään lukuisia poliiseja ja ambulanssihenkilökuntaa. Katsojalla oli pää veressä. Toivottavasti hän ehti ennen valitettavaa loukkaantumistaan nauttimaan hyvästä pelistä ja tunnelmasta, kuten me.