Tietoverkosta ja perustoimeentulosta

Poika kritisoi omassa päivityksessään pienten paikkakuntien ongelmaa tietoverkkojen palveluntuottajien kanssa. Kun on yksi palveluntuottaja, olet sen armoilla. Kuulostaa ankaralta lausunnolta, mutta näin on. Voit joutua maksamaan ylihintoja ja et voi kovasti valittaa palvelun laadusta ja kohtelusta. Toista palveluntuottajaa kun ei ole. Pari kertaa on käynyt niin, että olemme viikonlopun ilman yhteyksiä, koska perjantain ja lauantain välisenä yönä sähkökatko tai muu vastaava on tiputtanut meidät verkosta. Tiedän missä vika on, mutta itse en voi mennä korjaamaan. Firma korjaa sen aikaisintaan maanantaina. Siis elämme tietoyhteiskunnassa.

Asia tuli mieleen kun mietin jälleen kerran toimeentuloon liittyviä ongelmia. Itse pärjään noiden tietoverkko-ongelmien kanssa. Mutta miten pärjää henkilö toimeentulotuen perusosalla 487,89 e/kk. Päivää kohden laskettuna se tekee reilun 16 euroa päivässä, on sitten pyhä tai arki. Käytännössä et voi tehdä mitään erityistä Perusosalla toimeentulotuen saajan tulee kattaa ravintomenot, vaatemenot, vähäiset terveydenhuoltomenot, henkilökohtaisen puhtauden ja kodin puhtauden menot, paikallisliikenteen maksut, sanomalehtitilaukset, puhelimen ja tietoliikenteen käyttö, harrastus- ja virkistystoiminnan menot ja vastaavat muut henkilön ja perheen jokapäiväiseen toimeentuloon kuuluvat menot. Meillä mainitaan aina, että toimeentulotuki on viimesijainen toimeentulotuen muoto. Mutta kun se on monelle pysyvä. Ja niiden muiden toimeentulon muotojen piiriin on hankala päästä.

Köyhyys ja toimeentuloon liittyvät ihmiset ovat usein kaukana päätöksentekijöiden ja keskiluokan arjesta. Meille on synnytetty ajattelumalli laiskoista ihmisistä, jotka eivät halua olla töissä ja haluavat elää vain ja ainoastaan toisten kustannuksella. Onhan sellaisia ihmisiä, on ollut kautta aikojen. Mutta kun on arjessa tekemisessä ihmisten kanssa, jotka saavat pientä palkkaa tai ovat tällä hetkellä pysyvästi toimeentulotuen varassa, miettii toistuvasti, onko tässä mitään järkeä. No ei ole. Ja pääosa heistä on kaikkea muuta kuin laiskoja.

Sosialidemokraattien nuoret ja SDP ovat esittäneet yleisturvamallin, joka on aktivoiva. Erilaisia kansalaispalkan ja perustulon vaihtoehtoja on esitetty useita. Käytännössä ei vaan mitään näytä syntyvän. Puhutaan, kuinka nuo mallit passivoivat ja kuinka kalliiksi ne tulevat. Ihmiset eivät halua mennä töihin, koska helpommalla saa rahan kotiin. Ratkaisu ei löydy pienentämällä toimeentulotuen määrää tai kiristämällä sen ehtoja. Työstä on tehtävä kannattavaa. Yksi, vähän esillä ollut keino, on maksaa sellaista palkkaa, että sillä tulee toimeen.

Välillä minusta tuntuu, että meille on rakennettu sisään näihin järjestelmiin se nöyryyttämisen rakenne. Monet sanovat, että se on ollut iän kaiken. En ole samaa mieltä, mutta ihmisten tarinoita kuunnellessa pohtii, että nyt se korostuu. Miten sitten toimii se ihminen, jolla ei ole verkostoja, jotka voisivat tukea häntä joko taloudellisesti tai edes neuvomalla, kulkemalla rinnalla ja pohtimalla vaihtoehtoja. Tilanne on hullu; jos joku erehtyy antamaan toimeentulotuen saajalle pankkitilille rahaa, tämä menettää sen toimeentulotuessa, koska on saanut muualta rahaa.

Viimeiset kaksi vuotta on pyöritelty Sote- ratkaisua. Saa nähdä koska se on valmis ja millainen se silloin on. Tähän perustoimeentuloon toivoisi samanlaista kiihkoa myös hallitukselle. Ihmisille, jotka eivät pärjää, kyse ei ole teknisestä asiasta. Kyse on arjessa selviämisestä. Kirjasin tuossa aiemmin sen, mitä toimeentulotuen perusosalla edellytetään katettavan. Ei ole helppoa, ei varsinkaan kun vielä osittain ne samat tahot, jotka kiinnittävät huomiota perustoimeentulolla kotona laiskotteleviin, haluaisivat karsia myös esim. kirjastojen rahoitusta.

Onko Suomessa tasa-arvoiset edellytykset pärjätä elämässä? No ei ole.

Päihderiippuvuudesta toipuminen- ei helppo juttu

Aamulehdessä nostettiin pyhänä esille Tampereen päihdehuollon ongelmia, ennen kaikkea huumehoitoon liittyviä ongelmia. Artikkelissa annettu kuva oli synkkä. Tilaajan, Tampereen kaupungin, edustajien mukaan ollaan menossa parempaan päin.

Kun aikanaan alettiin painottaa – sinällään järkevästi – avohoidon osuutta, jäi kuulematta se näkökulma että kaikille se ei riitä, vaan tarvitaan ajoittain pitkiäkin laitosjaksoja ennen kuin henkilöllä on voimavaroja jaksaa ja selviytyä arjessa. Se, että tarvitaan välineet selviytyä normaalissa arjessa, ei ole ihmeellinen älynväläys, vaan itsestäänselvyys. Mutta aina se ei onnistu sormia napsauttamalla, vaan tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia rakentaa pohja, jotta on realistiset edellytykset pärjätä. Ajamalla laitoshoitopaikkoja alas ja tekemällä laitoskuntoutukseen pääsy todella hankalaksi, noiden edellytysten rakentaminen on tehty monelle erittäin vaikeaksi.

Maassamme on ajettu vahvasti sisään kilpailutusta ja markkinoita. Kilpailutuksessa menestyy valitettavasti yhä paremmin hinnalla. Iso kuluerä on henkilöstö, henkilöstön määrää vähentämällä saadaan kuluja alas ja hoidon sisältöä muokkaamalla näin voidaan tehdä myös. Usein se merkitsee henkilökohtaisten kontaktien vähenemistä ja samalla laadun heikkenemistä.

Oli hyvä, että Aamulehti nosti huumehoidon ongelmat esille. Suomi on vastakkainasettelujen luvattu maa. Päihdehoidossa on taidettu saada lisäresursseja huumehoitoon vähentämällä niitä alkoholiongelmien hoidosta. Olemme tehostaneet avohoitoa heikentämällä laitoskuntoutusta. Ja kun noita kaikkia tarvitaan.

Paitsi vastakkainasettelujen olemme myös yhden totuuden maa. Päihdehoidossa löytyy niitä, jotka vannovat yhden totuuden, omansa, nimeen. Ja kuitenkin kuten yksi raitistunut henkilö sanoi, ei ole oikeata tapaa raitistua. Mutta ensin, pitäisi päästä toipumisen alkuun. Kun joku sanoo, että se on vain itsestä kiinni, hänellä on joko oman tiensä kautta se yksi totuus tai hän ei tiedä/ halua tietää kuinka pitkä ja vaikea prosessi päihderiippuvuudesta toipuminen usein on. Kyse on elämäntapojen muutoksesta, sosiaalisen ympäristön uudistamista, ja entisen sosiaalisen ympäristön asenteiden muutosta ja perusarvojen läpikäymistä.