Viikon saldoa

Viimeisen viikon aikana olen jälleen kirjoitellut paljon: lausuntoja, kommentteja, muistioita ja päivityksiä sosiaaliseen mediaan. Kirjoitustaitoa minulla on jonkin verran jäljellä, sanavarasto on vielä kohtuullinen ja kieliopin osaaminen käytäntöön soveltaen on todennäköisesti kohtuullista. Pahimmat kirjoitusvirheet saan paikattua, koska tekstin voi lukea uudelleen ja uudelleen myös siellä, missä sen on verkossa julkaissut.

Viikonvaihteessa olen lukenut, kuinka tutkijat ovat huolissaan lukutaidon hukkumisesta Suomessa. Ylen sivuilla julkaistun Sanna Vilkmanin jutun mukaan suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin. Sanavarasto surkastuu: omalla ajallaan lukeva 17-vuotias hallitsee 50 000–70 000 sanaa; nuori, joka ei lue, vain runsaat 15 000. Alle puolet yli kymmenvuotiaista lukee kirjoja vähintään kerran viikossa. Tutkittu tieto lukuhalujen katoamisesta on niukkaa ja repaleista. Ilmeisin syypää ei ehkä olekaan se lukutaidon pahimmaksi viholliseksi oletettu eli netti. Jutussa todetaan, että kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nykyinen teknologia mahdollistaa hyvin erilaisten keinojen hyödyntämisen. Siitä hyötyvät myös ne, joille kirjoitetun tekstin lukeminen on vaikeaa.

Ylen toimittaja Pasi Peiponen jatkaa samasta asiasta, otsikolla Näkökulma: Lukutaidoton kunnan elätti. Yhdistellessään tutkimuksia Peiponen toteaa, että lukutaidon taso on heikentynyt eniten huono-osaisimpien perheiden lapsilla. Hyväosaisissa perheissä lukutaidon taso sen sijaan on pysynyt yleensä erinomaisena.
Onko kuten Peiponen miettii meille syntymässä on uusi kahtiajako yhteiskunnassa: toimeentulevat ja lukutaitoiset, köyhät ja uuslukutaidottomat. Hän toteaa, että yhteiskunnassa asiaa ei ole otettu vakavasti. Luku- ja kirjoitustaitoa pidetään Suomessa niin itsestäänselvyytenä, että opettajien ja tutkijoiden hätää ei haluta uskoa.

Sosiaalisessa mediassa on keskusteltu nykyisen hallituksen tuuletuksista hienoista saavutuksistaan opetus- ja kulttuuritoimen saralla. Edellisen hallituksen ministeri Krista Kiuru toteaa kuinka ”On uskomatonta, miten lyhyessä ajassa kokoomusministerit Alexander Stubb ja Sanni Grahn-Laasonen ovat tuhonneet sen työn, mitä suomalaisen koulutuksen ja sivistyksen eteen on menestyksellä tehty viime vuosikymmenten aikana. Tuskin yhdeltäkään kansalaiselta on jäänyt huomaamatta asioiden todellinen laita, eikä sitä muutamilla vastikkeettomilla kiitoksilla muuteta”. Stubb on lausunut, että ”kokoomus on se puolue, jolle sivistys on yhteiskunnan kivijalka ja sitä puolustamme. Kiitos Sanni Grahn-Laasoselle työstä, jota joka päivä teet sivistyksen, koulutuksen ja osaamisen puolesta”.

Onhan tämä Suomi koko ajan eriarvoistunut, viime vaalien jälkeen puheet ovat menneet entistä rankemmalle tasolle. En puutu siihen älyttömyyteen, sikamaisuuteen ja ihmisarvon halventamiseen, jota joka päivää saa erilaisista medioista lukea. Se kirjoittelu ei rakenna mitään, se ei paranna mitään. Toisaalta moni heistä, jotka noin kirjoittavat, eivät lue tai halua lukea erilaista tekstiä. Me elämme lisäksi yhä enemmän karsinoissamme, joissa ei ymmärretä mitä toiseen maailmaan kuuluu. Niille, jotka elävät siellä missä toimeentulon edellisyyttä ja mahdollisuuksia on, tämä ei ole ongelma, koska he selviävät – ainakin taloudellisesti. Mutta maailmassa, josta viedään opintotukea, opiskelupaikkoja ja taloudellisen selviämisen perusteita, joka ikinen lohkaisu voi olla liian suuri, se viimeinen niitti. Toisessa maailmassa ei ymmärretä, että terveellisen ja monipuolisen ravinnon tarjoaminen lapsille on vaikeaa, koska siihen ei ole taloudellisia edellytyksiä. Ja toisten on mahdotonta ymmärtää sitä, että osa lapsista saa lämpimän aterian vain ja ainoastaan koulussa. Siihen miksi noin on, voi olla monia syitä.

Maanantaina 7.3.2016 ratkeaa paljon puhutun yhteiskuntasopimuksen kohtalo – tai se ei ratkea. Tuo sopimus liittyy mielestäni kaikkeen kirjoittamaani, sillä jos sopua ja jatkoa sen jälkeiselle työlle ei saada, leikkaukset jatkuvat ja se heijastuu niin koulutukseen kuin taloudellisen toimeentulon edellytyksiin. Toisaalta, ei pidä unohtaa sitäkään mahdollisuutta, että leikkaukset jatkuvat, vaikka sopukin syntyisi. Olen viikonlopun aikana muualla kirjoittanut, että en itse tarvitse verohelpotuksia, olennaista minulle on leikkausten poisjättäminen. Jos ei leikata, se tarkoittaa hallituksen kielellä sitä, että menot ei vähene. Jos annetaan verohelpotuksia, se tarkoittaa että tulot vähenevät lisää. Siis jos ei leikata ja annetaan verohelpotuksia, se merkitsee että vaje kasvaa. Jos minä elän yli varojeni, olen liemessä. Sipilän ja kumppaneiden logiikkaa on usein tuskainen ymmärtää, ehkä siksi että siinä ei ole logiikkaa. Eli ei vähennetä tuloja, jos toivettani kuunnellaan eikä vähennetä valtion menoja. Tiivistetetysti; minä pärjään, sadat tuhannet, ehkä 1- 2 miljoonan välillä suomalaisia ei pärjää kovin hyvin.

Yksi tulevaisuuden karsimisten kohde Suomessa lienee Yle, jonka sivuilta poimin pari juttua tämän blogin rakennusaineiksi. Ylessä on vielä toimessa paljon fiksuja, osaavia ja yhteiskuntaa tarkasti analysoivia toimittajia. Kun Yleä karsitaan ja henkilöstöä vähennetään, helposti nämä ihmiset joutuvat pois. He kun eivät tuota ja tee pelkkää viihdettä. Ja he näkevät, mikä on pielessä tai voi mennä todella pahasti pieleen. Ja sitä mikä menee pieleen, ei korjata nyrkkivitosella eli fist bumpilla leveän hymyn kera.

Mainokset