Mieti mitä sanot

Mieti mitä sanot, se tuntuu hyvältä ajattelumallilta. Tässä tekstissä olen miettinyt  otsikkoa myöten mitä kirjoitan.

Olen ollut facebookissa muutaman vuoden. Tuttavat ovat kertoneet, että sieltä on vaikea päästä pois. Näin varmasti on, tätä kirjoittaessani kävin katsomassa paria edesmennyttä tuttuani, siellä heidän profiilinsa on ja varmasti pysyy. Automaattia, joka poistaisi sivut kuoleman jälkeen, ei ole.

Viimeisen parin päivän aikana olen jälleen miettinyt omaa rooliani ja mukana oloani siellä. Toisaalta olen miettinyt irtautumista facebookista kokonaan, toisaalta pientä taukoa. En ole tekemässä vielä kumpaakaan. Syynä pohdintoihin on vihapuheen lisääntyminen yleensä mediassa, mutta erityisesti facebookissa. Jälkimmäisessä kynnys tuolle on todella matala, koska vastuullinen on vain kirjoittaja, ja moni heistä ei sitä vastuuta tunne.

Vihapuhe on Euroopan neuvoston ministerikomitean ehdotuksen mukaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen. Näin tietää kertoa Wikipedia.

Moni fiksuna pitämäni henkilö kirjoittaa, osallistuu keskusteluihin, joissa he toteavat kuole-manrangaistuksen olevan järkevä ratkaisu, myös taloudellisesti edullinen. Rikolliset voisi siis tappaa. Vuosien takaa muistan pajalalaisen kirjailijan Bengt Pohjasen televisiossa puhuneen anteeksi antamisesta. Eräs henkilö oli tappanut hänen veljensä, poliisin. Muistan Pohjasen kertoneen tunteneensa vihaa pitkään, mutta sitten se muuttui. Mitä se jatkuva viha auttaa. Toisen suhtautuminen tekoonsa vaikutti myös Pohjasen muutokseen. Mitä se loputon viha auttaa,

Mietin omaa pienissä asioissa tapahtuvaa anteeksi pyytämistä. Olen joskus sanonut anteeksi pyytämisestä, ja tässä täytyy myös kääntyä itseensä päin, tarkoitanko sitä todella vai onko se vain jokin automaattinen puhe, jolla ajattelen hyvittäväni tekoni. Isommissa teoissa törmään usein myös siihen, jossa mietin tarkoittaako tuo nyt tosiaan mitä se sanoo. Kyse on tällöin katumisesta. Rikokset, ne on asia, joka menee usein minun ymmärrykseni yli. Kuvittelen, että sitä tietää mikä on oikein ja mikä väärin.

Mutta palaan takaisin otsikkoon. Ihmiset kirjoittavat, että joutaisi antaa sähköä tuoliin ja asia olisi sillä selvä. Mietitäänkö me todella mitä sanomme? On helppo sanoa mitä tahansa, koska enää ei joudu juurikaan tekemisistään vastuuseen. Lisäksi meillä lukijoilla ja kuulijoilla on usein hävinnyt kyky arvioida kriittisesti mitä sanotaan. Mitä röyhkeämmin joku puhuu, sen paremmalta kuulostaa. Kun populisti sanoo, että hän ei ole populisti, hän ei myöskään sitä ole, tunnutaan ajattelevan.

Isoja asioita tämän kesän aikana ovat olleet pakolaiskysymys, rangaistukset ja vankien palauttaminen lähtömaahansa, vankien lokoisat olot ja ennen kaikkea Kreikka. Näihin teemoihin liittyy myös hankalat hetkeni olla facebookissa. Mietimmekö me todella mitä kirjoitamme? Kirjoitamme ja sanomme toisista ihmisistä aivan mitä tahansa. Ajattelun pohjana on ylemmyys itsestä, oletan. Toisaalta myös varmuus siitä, että tilanne ei koskaan käänny toiseen suuntaan. Entä jos tarvitsemmekin apua toisilta, entä jos minä tarvitsen apua toiselta, siltä jota olen kohdellut halveksivasti?

Tunnen suomen kielellä joitain tällaiseen tilanteeseen sopivia lausahduksia.
• Mielestäni elämässä ei kannattaisi sanoa ”ei koskaan”, koska koskaan ei voi tietää tulevaa.
• Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Tämän tausta on ” Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän”.
• Sitä saa mitä tilaa.

Mieti mitä sanot, se tuntuu hyvältä ajattelumallilta. Tässä tekstissä olen miettinyt otsikkoa myöten mitä kirjoitan.

Mainokset